Kia Ora!

Matka Uuteen-Seelantiin edellisen illan La Soirée esityksen jälkeisissä tunnelmissa alkoi kirpakoilla, ja vähintäänkin kutkuttavilla, jännitysmomenteilla.

Ensiksi, heräsin paniikissa ilman herätyskelloa 04.00 viime kertaisen Sydneystä lähdön kummittelevan takaraivossa jolloin siis myöhästyin koneesta. Siinä pienessä hysterian poikasessa huomasin, että hostellilta lähtöön olisi kuitenkin vielä tunti aikaa, joten ehdin hyvin käymään suihkussa.

Toiseksi, kun olimme tsekkaamassa itseämme lentokoneeseen, niin lentoyhtiön virkailija ilmoitti meille, että ilman jatkolentoa ei ole mitään asiaa Uuteen-Seelantiin. Siinä järkevällä selittelyllä, ja edellisen illan hengityksellä suoraan virkailijan naamassa oleviin hengityselimiin, yritin osoittaa, että meillä ei ole minkäänlaista aikomusta jäädä maahan, mitä hän niin kovasti yritti suojella. Erikoista sinänsä, että moni maa vaatii jatkolennon pois maastaan mutta tämä on ensimmäinen kerta – ikinä – kun sellaista on vaatimalla vaadittu. No charmi ei purenut vaan oli pakko tehdä nopeita peliliikkeitä ja ostaa jatkolento Yhdysvaltoihin. Hetken mielijohteen valinnat ovat aina parhaita, varsinkaan kun ei ollut mitään suunnitelmaa mitä koko maassa tehdään, joten meille jäi Uuteen-Seelantiin kaksi viikkoa aikaa. Ei siitä enempää paniikkia kun ennenkin olen niin tehnyt ja aina saanut homman kasaan.

Kolmanneksi, lento Sydneystä Queenstowniin pääsi Top 2 kauheimmat lentokokemukset -listalla jaetulle ykkössijalle Madrid – Quito lennon kanssa. Kaikki meni hyvin siihen asti kunnes alkoi lähestyminen vuoristojen keskellä olevaa Queenstownin kenttää. Turbulenssi itsessään oli mielenkiintoista vuoristorataa ja siihen kun lisätään sivu-, ala-, ja ylätuulet, niin tuntui herneeltä pesukoneen loputtomalla linkouksella. Koko kone istui hiljaa kun tuuli ulvoi ja koneen eri osat heiluivat ikkunoiden ulkopuolella. Siinä vaiheessa kun renkaat osuivat kiitotiehen, koko kone oli edelleen hiiren hiljaa, ja ihmiset alkoivat irroittaa valkoiseksi puristamiaan käsiään käsinojista. Ilmeisesti vuoristosta aiheutuvat virtaukset hieman keinutti konetta.

Neljänneksi, kun pääsimme passintarkastuksen ohitse niin alkoikin järkevä kuulustelujen sarja. ”Onko hedelmiä? Puutuotteita? Maitotuotteita? Siemeniä?” Lista tuntui loputtomalta. Ei meillä kuitenkaan mitään ollut. Kysymyslistan kohdassa ”Onko matkatavaroissanne vaelluskenkiä?” en viitsinut valehdella, kun kerran näin, että kohta rinkat läpivalaistaan, ja vastasin ”kyllä on”. Rajavartija loi tuiman katseen ja tiedusteli missä ko. kengillä on kävelty. Ajattelin mielessäni, että Afrikka ei välttämättä ole järkevin vastaus, joten perusvastaus ”Suomessa” sai mielestäni kelvata. Rajavartijalle se ei kuitenkaan kelvannut ja ohjasi meidät Bio Check -linjastoon. Pinjan mainitsemat juoksukengät ei herättänyt mielenkiintoa.

Bio Check -linjaston päässä odotti toinen rajavartija joka kysyi uudestaan onko meillä mitään edellä mainittuja tavaroita joihin vastasin edellä mainitulla tavalla jonka jälkeen hän halusi minun kaivavan vaelluskenkäni pois rinkasta. Pinjan juoksukengät ei edelleenkään saanut mitään huomiota ja sai jäädä rinkkaan. Ei auttanut muu kuin kaivaa alimmaiseksi pakatut kengät pois ja siinä sitten ko. oleva rajavartija rapsutteli harjalla kenkiäni, laittoi ne muovipusseihin ja antoi pussin käteen. Koko operaatioon meni noin puolitoista tuntia. Alkuharmituksen jälkeen ei harmittanut enää niin paljoa kun huomasin viereisellä kaverilla olevan teltan jota rajavartijasto meni kasaamaan viereiseen huoneeseen. Taisi mennä pojalla hetki. Erikoista meidän mielestä tässä koko episodissa oli se, että mulla oli muitakin jalkineita joilla on kävelty vaikka missä erikoisissa maastoissa ja Pinjan juoksukengät jäi ilman mitään huomiota. Niillä on kuitenkin juostu kolmen mantereen mutaisimmat metsäpolut.

Siinä sitten rinkka selässä, kenkäpussi kädessä, jonotettiin rinkkojen läpivalaisuun. Kaikki meni heittämällä läpi mutta Pinjan repussa oleva karkkipussi, minkä olimme maininneet jokaisella tarkistuspisteellä, herätti läpivalaisussa huomiota. Ei muuta kuin reppu auki, kaikki tavara pois (myös niistä taskuista joissa karkkipussi ei ollut), karkkipussi eteen, tarkastajalta tokaisu ”jaa se oli karkkipussi”, karkkipussi takaisin käteen ja reppu uudelleen pakattavaksi. Molempien naamoilla suu oli yhtä viivaa. Tämän jälkeen olikin ilo ja riemu päästä saapuvien lentojen halliin etsimään taksia.

Vaikka Queenstown antoikin "upean" ensivaikutelman, niin kaikki se unohtui kun näimme edessämme avautuvan vuoristomaiseman. Vuoristomaiseman lisäksi jouduin hieraisemaan silmiäni sillä taksikuski, joka meitä lähti kuljettamaan, näytti aivan isältäni hopeisella parrallaan ja stetsonillaan. Hetken jo luulin, että hän oli tullut vitsillä meitä vastaan. Taksimatka hostellille meni mukavasti kun taksari kertoi kaupungin aktiviteettivinkkejä sekä muita yleishyödyllisiä ohjeita aina ravintoloista ruokakauppoihin. Hostellille kun saavuttiin niin kamat klassisesti huoneeseen ja tutustumaan uuteen kaupunkiin. Mukavaa oli myös se, että pitkästä aikaa hanasta tuli jääkylmää ja puhtaalta maistuvaa vettä. Hitto kuinka hienoa!

Queenstown on oikein viehättävä alppikylämäinen kaupunki, josta tuli mieleen Ushuaia kesäisen kylmyytensä ja vuoristojen takia. Hetki käveltiin pitkin pieniä katuja ja rantaa sekä nautittiin raikkaasti vuoristoilmasta ennen hostellille paluuta. Muutama päivä menikin suunniteltaessa Uuden-Seelannin seikkailuista. Tuli myös käytyä legendaarisessa Fergburgerissa syömässä älyttömän hyvät ja massiiviset hampurilaiset. Lauantaiaamuna vuokrasimme auton viikoksi ja suuntasimme ensiksi kohti Milford Soundia jota autovuokraamon työntekijä meille kehui. Ajomatka oli vuoria, niittyjä, mutkikkaita teitä ja tuhansittain lampaita. Te Anau:un päästyämme autovuokraajan kehu ei todellakaan jäänyt pelkäksi kehuksi vaan ajomatka Te Anausta eteenpäin kohti Milfordia oli henkeäsalpaava! Sykähdyttävää metsää, jylhää lumihuippuista vuoristoa ja satoja vesiputouksia, jotka virtasivat vuorien rinteitä alas kuin verisuonet. Oli upeaa pysähtyä tien sivuun ja vain katsella. 

Milford Soundiin päästyämme, meni hetki kunnes löysimme meidän majapaikan, sillä jos jokin asia Uudessa-Seelannissa on vielä lastenkengissä, niin se on kyltitys. Yöpaikka löytyikin joen rannalta ja pääsimme odottamaan innolla seuraavan päivän risteilyä. Olimme perjantai-iltana varanneet 165 dollarin risteilypaketin mihin kuului majoitus, aamupala, lounas sekä itse risteily. Meidän mielestä ei ollenkaan huono diili.

Illalla oli mukava pötkötellä lämpimässä mökin tuoksuisessa huoneessa keskellä vuoristoja ja kuunnella kun ulkona alkava sade ja tuuli tekivät tehtäviään. Yön aikana sade ja tuuli muuttuikin järkyttäväksi myrskyksi ja sai jo toisen kerran, tämän matkan aikana, jännittää omaa olemassa oloaan, kun tuntui, että tuuli nostattaa koko rakennuksen ilmaan. Aamulla, katkonaisen unen jälkeen heräillessä, ei enää onneksi tuullut ja vesisadekkin oli muuttunut pieneksi tihkuksi. Kävi hetken aikaa mielessä, että näkeeköhän vuonolla mitään, mutta kun astui huoneen ovesta ulos, niin epäillys siitä, että näkisikö tänään jotain, jäi taka-alalle, sillä jokainen vuorenseinämä oli täynnä tuhansia pieniä vesiputouksia ja taivas alkoi kaiken lisäksi rakoilla. Hyvä päivä siis tiedossa. Ohjelmassa olikin rauhallista veneilyä samalla kun maisemat hivelivät silmiä. Nähtiinpähän myös hylkeitä (tunnetaan myös nimellä uudenseelanninmerikarhu), yksinäinen pingviini ja tulipahan muutama pullonokka delfiinikin leikkimään meidän veneen eteen. Laiva kävi myös kahden vesiputouksen alla josta veneen henkilökunta kävi hakemassa laseihin vettä, mitä pääsi juomaan. Raikasta vettä ei voita mikään! Risteilyyn kuului myös vierailu Discovery Centre -keskukseen, missä pääsi tutustumaan koko vuoristoalueen muodostumiseen sekä kymmenen metriä merenpinnan alapuolella olevaan tilaan ihailemaan vuonon elämää. Tuli myös nähtyä harvinaista mustaa korallia joka onkin valkoista. Erikoista.

Milford Soundin jälkeen otettiin suunta kohti etelää ja Te Anauta. Alkuperäisen aikataulutuksen mukaan olimme miettineet yöpyvämme Te Anaussa mutta koska oli hyvä ajodraivi päällä, ja meitä ei siellä mikään houkutellut, niin jatkettiin matkaa kohti Invercargillia. Yöpymisen ja kaupungin ihmettelyn jälkeen auton kartturi otti suunnaksi Dunedinin mutta pienellä koukkauksella. Idea oli ajaa eteläistä maisemareittiä jonka varrella pysähdyttiin mm. seuraavissa paikoissa:

-Waipapa Point, nautittiin merileijonien pötköttelystä ja naureskeltiin erään hylkeen rantaleikkejä.

-Slope Point, Uuden-Seelannin eteläisin piste.

-Porpoise Baylle pysähdyttiin nauttimaan kauniista luonnosta ja toivomassa josko oltaisiin nähty maailman pienin delfiini eli Hectorin delfiini, minkä evä ehkä nähtiin kaukana merellä.

-Pysähdyttiin myös Curio Baylla, mikä on tunnettu harvinaisesta fossiloituneesta metsästä sekä siellä myös nähtiin maailman harvinaisin pingviinilaji, keltasilmäpingviini, pötköttelemässä kivellä.

-Nugget Pointilla käytiin katsomassa majakalta aavaa merta sekä ihailemassa merileijonien huoletonta oleskelua armottoman meren pauhatessa vieressä.

Waipapa Point.

Kuten kuvakin kertoo, Slope Point.

Keltasilmäpingviini mammuttelemassa, Curio Bay.

Fossiloitunut puu, Curio Bay.

Nugget Point.

Dunediniin saavuttaessa ilta oli aluillaan ja tehtiin päivälliseksi hernekeittoa, mitä tehtiin myös Invercargillissa. Älyttömän namia ja halpaa ruokaa! Aamupalan jälkeen suunnattiin kohti Otago Peninsulaa, missä voi nähdä hylkeitä, merileijonia, keltasilmäpingviinejä sekä kuningasalbatrosseja. Niemenkärkeen päästyämme meille selvisi, että jos tekee mieli nähdä kuningasalbatrossi, niin sen varmasti näkeminen vaatii 40 dollarin sisäänpääsymaksua Royal Albatross Centreen, mikä sisälsi 30 minuuttia keskuksen sisällä ja 30 minuuttia itse albatrosseja katsellessa. He eivät myöskään takaa, että linnut lentävät sillä hetkellä kun niitä ihmetellään. Ja koska kyse on albatrossista, niin koko idea linnun ihailussa on nimenomaan sen lentäminen.

Kumpikaan ei oikein ollut innostunut maksamaan rahaa tunnin tourista, joten päätimme jättää kierroksen väliin. Pinja sanoi, että jos meidät on tarkoitettu näkemään albatrossien lentävän, niin kyllä me sellainen nähdään. Käveltiin keskuksen viereiselle näköalapaikalle ihailemaan hylkeiden/merileijonien (oltiin niin korkealla ettei tarkka tunnistaminen ollut mahdollista) leikkiä merilevien seassa ja samalla sekunnilla iso albatrossi lensi meidän edestä! Siinä sitten naurettiin ja todettiin, että säästettiin juurikin yhteensä 80 dollaria. Meni hetki, niin kaksi albatrossia lensi uudelleen edestämme, teki muutaman kierroksen jonka jälkeen linnut katosivat niemen toiselle puolelle. Nyt on nähty jättiläisalbatrossi matkallani etelämantereelle ja kuningasalbatrossi Uudessa-Seelannissa. Jee!

Dunedinista ajettiin Timaruun. Matkalla pysähdyttiin ihmettelemään Moeraki Boulders'eja. Erikoisia kiviä. Ei voi muuta sanoa. Tuli myös nähtyä meripihkaa. Siinä vaiheessa kun kurvailimme Timarun turisti-infolle kyselemään alueen karttaa ja mahdollisia yöpymispaikkoja, niin koko keskus oli ehtinyt mennä kiinni. Siinä ihmeteltiin eräiden vanhempaa koulukuntaa olevien amerikkalaisturistien kanssa minne mennä kunnes infopisteen mamma tuli, avasi oven ja kysyi karttatarvettamme. Molemmat seurueet olivat tyytyväisiä suljettujen ovien takana tapahtuvista vinkeistä ja kartasta. Siitä sitten muutamien täysinäisten hostellien jälkeen meille tarjottiin huonetta motellista 95 dollarin hintaan. Päätettiin katsastaa huone ja asia oli sillä selvä. Järkevän kokoinen huoneisto jossa oli erillinen makuuhuone, keittiö, olohuone ja vessa sekä suihku. Ei paha. Päästiin rauhassa tekemään ruokaa, piiiitkästä aikaa katsomaan televisiota ja vain olla, ilman, että hostellien muut nuoret dokaavat, möykkäävät ja sotkevat. Rentouttavaa. 

Moeraki Boulders.

Moeraki Boulders.

Infopisteen mamma oli meille myös karttaa ojentaessaan vinkannut, että jos tekee mieli nähdä sinipingviini, niin kannattaa ottaa ilta kymmeneltä, auringonlaskun aikaan, suunta Caroline Bay sataman rantakivikkoon jolloin pingviinit palailevat pesilleen/lepäilemään. Puolikymmenen aikaan, kun mahat olivat täynnä, lähdettiin kävelylle ja katsomaan josko bongattaisiin maailman pienin pingviini.

Caroline Baylla oli meidän lisäksi toistakymmentä muutakin bongaria. Hetken ihmettelyn jälkeen totesin Pinjalle, että meidän pitää vaihtaa paikkaa. Syy siirtoon oli se, että kivikko missä suurin osa bongareista oli, ei ikinä pingviini ole ollutkaan koska pingun kakkaa ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Pingviinit ovat sinänsä erikoista porukkaa, että ne viihtyvät oman ulosteensa välittömässä läheisyydessä tai jopa makoilemassa sen päällä. Asia mikä tuli opittua vuonna 2008.

Siinä sitten siirryimme eräälle yksityisalueen laiturille, mistä näimme hyvin merelle sekä kiville joilla olin nähnyt hieman pingun kakkaakin. Meni 20 minuuttia eikä pingviineistä tietoakaan. Alkoi tulla kylmä sekä pimeä, auringon ollessa jo reippaasti horisontin alapuolella, joten päätimme lähteä takaisin motellille. Tehtiin vielä kuitenkin noin 15 metrin lisäkierros jolloin Pinja tokaisi, että haiseepa täällä oudolle ja samalla vanha muistijälki viiden vuoden takaa heräsi. ”Se on suht tuoretta pingunkakkaa” sanoin, ja aloin nuuskutella ympäristöä. Siinä kivikkoa ja pusikoita nuuskutellessa, ei mennyt aikaakaan kun jo löysin meille pingviinin! Siellä se pusikosta ihmetteli meitä ja me ihmeteltiin hiljaa takaisin. Hetken se siinä meille oikein poseerasi kunnes päätettiin jättää se rauhaan. Matkalla motellille hymyiltiin kun edelleen osa bongareista oli samalla, ei niin onnistuneella, paikalla odottamassa pingviinien näkemistä. Teki mieli sanoa niillä missä niitä oli, mutta ajatteltiin antaa pinguille iltarauha, joten käveltiin hiljaa hymyillen ihmisjoukon ohitse.

Hyvin nukutun yön jälkeen otimme suunnan Timarusta Lake Tekapolle minkä maisemat ovat kertakaikkiaan häkellyttävät. Turkoosia vettä ja lumihuippuisia vuoria. Satukirjamaista. Lake Tekapolla on myös observatorio, jonka sanotaan olevan yksi maailman parhoista paikoista nähdä kirkas tähtitaivas. Vakaat sääolosuhteet, runsas auringonvalo ja matala tuulenvoimakkuus takaavat kirkkaan yötaivaan. Valitettavasti seuraavan yön ryhmä oli jo täynnä, joten ei päästy kokemaan tätä ihmeellisyyttä. Meille kerrottiin, että päiväsaikana kuitenkin on mahdollista tarkkailla kaukoputkella aurinkoa 20 dollarin hintaan, joten kävimme observatoriolla tiedustelemassa asiasta. 

Aurinkokaukoputkea ”isännöivä” ja observatorion päiväkierroksia pyörittävä San Franciscolainen John kuitenkin tokaisi, että aurinkokaukoputki ei ole tänään viriteltynä mutta saisimme 10 dollaria per henkilö vastaan opastetun kierroksen alueella. Siinä hetki rupateltiin ja John tokaisi, että ei ehdikkään viemään kokoalueelle koska hänellä alkaa kohta puhelinkonferenssi, mutta hän voisi kuitenkin viedä lyhyelle privaattikierrokselle jos meitä kiinnostaa. Meitähän kiinnosti ja John teki sen vielä ilmaiseksi. Käytiin lävitse mm. 50 -luvun Yhdysvaltojen armeijan aikaiset ”satelliittien”tarkkailuajat sekä päästiin ihmettelemään yhteen tutkimushuoneeseen valtavaa kameraa, millä kartoitetaan tähtitaivasta. Kamera ottaa kuvat lasilevyille ja koko tähtitaivaan kartoittamiseen tarvitaankin 7000 lasilevyä. Pitkäjänteistä puuhaa. Kurkisteltiin myös kaukoputkella vuoristoon josta John osoitti meille Mt Cookin. Iloisen tapahtumasarjan päätteeksi alkoi matka kohti Mt Cookia, mikä on Uuden-Seelannin korkein vuori.

Vasemmalla siintää Mt Cook ja vesi todellakin oli kuvan mukaisesti turkoosia.

Mt Cook siinsi edessämme kun ajoimme mutkittelevaa tietä kohti Aoraki Mt Cookin kylää. Majesteettista! Kylää ympäröi 140 vuorenhuippua, jotka ovat yli 2000 metriä korkeita. Itse Mt Cookilla korkeutta on 3754 metriä ja on todellakin Uuden-Seelannin korkein huippu. Tämä luonnonpuisto kattaa 70 000 hehtaaria uskomattomia vuoristomaisemia ja voit patikoida pitkin joen reunoja tai ottaa helikopterilennon vuoriston ylle. Tällä kertaa jätettiin kopterillennot muille, vaikka hieman oli houkuttanut lentää vuoriston toiselle puolelle ja laskeutua Franz Josefin jäätikölle joka jää meiltä valitettavatsi näkemättä ajan puutteen vuoksi. Sen sijaan nautitittiin iltapäiväkahvi ja -tee upeissa vuoristomaisemissa ja tutustuttiin alueen historiaan sekä entisajan vuorikiipeilijöiden tekniikoihin ja varusteisiin erillisessä vierailijakeskuksessa.

Mt Cookin jälkeen suuntasimme Cromwelliin yöksi mistä aamulla pääsisimme tutustumaan Central Otagon viinitiloihin Cromwellissä, Bannockburnissa ja Gibbstonissa. Cromwellissa käytiin vielä juomassa muutama Speightin omenasiideri ja pelaamassa biljardia Victoria Arms hotellissa. Meillä kävi viinitilojen ja viinien suhteen hyvä tuuri, sillä Queenstownissa oli juurikin alkamassa Pinot Noir konferenssi ja sen myötä alueen viinitilat olivat ottaneet tastingeihin mukaan harvinaisuuksiaan joita pääsimme myös maistamaan. Viinitilapäivä oli muuten tyypillinen ja lista käydyistä tiloista seuraava:

Quartz Reef (meidät vietiin privaatisti seuraamaan kuplivan valmistusprosessia sekä viinimestari Rudi Bauer tunnisti meidät monessa viinitilalla myöhemmin mm. Mt Difficulty)

Gibbston Valley Wines
Chard Winery
Brennan Wines
Desert Heart
Peregrine
Wooing Tree (omistajarouvan kanssa jutustelua Afrikasta, käytiin myös lävitse tilan jas sen nimen historiaa)
Rockburn (älytön repertuaari vanhoja viinejä joita maistelimme. Ostettiin mukaan pullo Pinot Gris'tä)
Terra Sancta (todella kaunis tila josta käteen jäi Killarabbit IPA)
Mt Difficulty (Transformers huulenheittoa sekä, Rudi Bauer tuli meille huuteleen:))

Viinitilojen jälkeen suunnattiin Queenstowniin jossa maksoimme Pinewood Lodgesta kahdeksi yöksi katon pään päälle. Vaikka auton palautus onkin vasta lauantaina niin perjantaina ajetaan vielä Glenorchyn kylään/kaupunkiin. Glenorchyssä käytiin katsomassa Taru Sormusten Herrasta elokuvan kuvauspaikkoja, joista muutamina mm. Isengard sekä Forest of Middle Earth. Kontu valitettavasti sijaitsee pohjoissaarella joten sitä ei nyt nähdä. Nähtiin myös Misty Mountains sekä monta muuta. Kauniin luonnon ihmettelyn kruunasi kolmen tunnin vaellus Invincible kultakaivokselle joka käytännössä oli tunti ylämäkeä, vanhan kultakaivoksen ihmettelyä ja tunti alamäkeä takaisin. Jalat olivat aivan rikki siitä noususta ja jokainen vaatekappale hiestä märkä. Tuli nähtyä kauniita maisemia ja puhtaita vuoripuroja sekä tutustuttua alueen historiaan. Vaelluksen jälkeisellä ajomatkalla jäätiin vielä jumiin lammasinvaasioon kun ajamamme pikkuhiekkatie oli yhtäkkiä sadoittain, tai jopa tuhansittain, lampaita. 

Laituri Glenorchyssä.

Forest of Middle Earth.

MM-Mööö!

Isengard.

Vaelluksen alkua.

Välivesi purosta.

Pinja innokkaana.

 

Siinä odottelun ja surrealistisen nauramisen jälkeen päästiin kuitenkin jatkamaan ja ajettiin takaisin Queenstowniin jossa suoraan suihkun sekä illalisen kautta lepäilemään/unille. Lauantaiaamuna auton palauttamisen jälkeen alkoikin pohdinta mitä kaikkea tehtäisiin Queenstownissa blogin päivittämisen ja Yhdysvaltojen matkasuunnittelun lomassa. Vaeltamaan ei enää tehnyt mieli. Käteen jäikin lippu 50 dollarilla Queenstownin viereisellä vuorella olevaan alamäkiajeluun, mikä sisälsi menopaluulipun gondolahissillä sekä viisi laskua. Lauantaina myös huomasin, että maanantaina on Super Bowl ja baarit näyttävät ko. pelin suorana kello 12.00 paikallista aikaa. Kerrankin pelin voi katsoa järkevään aikaan sillä Suomessa peli näytetään aina yöllä about 01.00.

Sunnuntaina aamupalan jälkeen otettiin suunta gondolahissille ja valmistauduttiin henkisesti alamäkiajeluun. Autot ovat täysin ”vihreitä” eli minkäänlaista voimanlähdettä niissä ei ollut. Vauhtiin vaikutti painovoima ja oma uskallus siitä kuinka paljon haluaa jarruttaa. Ei muuta kuin kypärät päähän ja radalle! Radat olivat sopivan pitkiä, joten siihen ei kyllästynyt eikä tuntunut, että homma jäi kesken. Vauhtiakin sai todella reippaasti ja välillä mentiin kurvit kahdella pyörällä! Kiinalaisia oli kiinalaisen uuden vuoden takia Uudessa-Seelannissa paljon ja sen myötä myös alamäkiajoradalla. Heidän keskivauhti tosin oli niin haipakkaa, että välillä ei tiennyt liikkuvatko ne vai olivatko he pysähdyksissä, mikä oli siis kiellettyä radalla. Kaiken lisäksi eräät kiinalaiset halusivat kuvata kameroillaan takana tulevia kavereitaan – tietenkin.

Koska meidän vauhti oli, kuten arvata saattaa, mallia ”täysiä”, niin ajosta teki haastavaa radalla satunnaisesti mutkittelevat kiinalaiset. Uskomatonta arkielämän videopeliä koko homma mutta aivan ÄLYTTÖMÄN hauskaa! Viiden ajon jälkeen oltiin loppupäivä yhtä pepsodenthymyä. Sunnuntai-iltana oli vielä ohjelmistossa pyykinpesu ja kun vein pyykkejä hostellin pesulaan, heti Pinjan lenkin jälkeen, niin huomasin, että pesula menee kiinni kello 19.00. Kello oli sillä hetkellä 18.20 ja olin tietenkin jo ehtinyt laittaa pyykit koneeseen. Yhden pesukierroksen kesto on noin 50 minuuttia joten pesu olisi valmis noin 19.10 aikaan. En uskonut tämän osoittautuvan ongelmaksi, mutta kun kävin vastaanotosta asiaa tiedustelemassa, niin asiakaspalvelualtis neiti tokaisi, että paikka menee kiinni tarkalleen 19.00 ja jos koneissa on pyykkiä niin ne jäävät sinne aamuun. Asiahan ei meikäläiselle sopinut, joten pesuohjelma seis ja märät vaatteet muovipusseihin. Samainen neiti kuitenkin kertoi ystävällisesti, että noin puolentoista kilometrin päässä on pesula joka on ehkä?! vielä auki. Ei muuta kuin kassit kantoon ja matkaan.

Puolentoista kilometrin matka kantaen neljää, täynnä märkiä vaatteita olevaa, muovipussia ei houkutellut, joten painelin heti ensimmäiseen huoneistohotelliin/motelliin mikä tuli vastaan ja kävin kysymässä onko heillä siellä pyykkitupaa. Heillä oli, ja siinä sitten selittelin omaa kohtaloani. Poikamaisella hymyllä pääsee pitkälle ja vaikka virkailija asiaa empikin, niin sainkin heiltä avaimen ko. laitokseen ja pääsin pesemään pyykkejä. Siinä sitten pyykit pesukoneeseen ja kertomaan Pinjalle mikä on homman nimi. Kävin vaihtamassa pyykkirahaa keskustasta ja huomasin siinä matkalla erään hostellin jossa kävin vanhana Rambona tekemässä tiedustelua mahdollisen pyykkituvan sijaintia sekä hintaa. Hostellin vastaanotto oli siis jo kiinni mutta eihän kukaan asukkaista kiinnitä huomiota toiseen iloiseen matkustajaan.

Paikka löytyi hieman syrjästä ja hintakin oli kohdillaan. Eli kun huoneistohotellin pesutuvassa loppui ohjelma, niin vietiin vaatteet kuivattavaksi hostellin pesulaan. Huoneistohotellin pesutuvassa oli vain yksi kuivuri ja ajattelimme homman olevan nopeammin ohitse kun isketään pyykit kahteen kuivuriin. Kaiken säätämisen kunniaksi siinä sitten yhteensä menikin mukavat neljä tuntia pyykkiä pestessä ja kuivausrumpua ihmetellessä.

Maanantaina olikin Super Bowl ja Pinjan ensikerta ko. ottelun parissa. Ei muuta kuin baariin 11.30 aamulla ja virittämään tunnelmaa seuraavaksi viideksi tunniksi. Ottelun jälkeen käytiin vielä Fergburgerissa hampurilaisella ennen hostellille paluuta. Tiistai ja keskiviikko menikin puhtaasti Los Angelesin, Las Vegasin ja San Franciscon yöpaikkoja tutkiessa ja varaillessa. Nyt on alustava ohjelma Yhdysvaltojen ensimmäiselle kahdelle ja puolelle viikolle valmis. Jihaa!

Torstaina 6.2. onkin lento Queenstownista Aucklandin kautta Los Angelesiin. Lento lähtee 14.30 ja on perillä samaisena päivänä 10.30. On se vaan kummalista. Taas mennään ajassa taaksepäin!