Welcome to the United States of America!

Lento Queenstownista Aucklandin kautta Los Angelesiin oli miellyttävän rauhallinen verrattuna Uuteen-Seelantiin tullessa. Kone nousi siis Queenstownista torstaina 6.2. kello 14.30 ja lyhyen Aucklandin layoverin jälkeen laskeuduttiin Los Angelesiin torstaina 6.2. kello 10.30. Varsin mukavaa ajankäyttöä sanon ma.

Tunnelmat Losin kentällä olivat mielenkiintoiset, sillä vaikka olin tietyllä tapaa odottanut jo hetken aikaa matkaa sekä elämää Yhdysvalloissa, niin samalla se myös tarkottaisi koko matkan päättymistä. Onneksi takataskuun on jäänyt monen monta hienoa elämystä ja kokemusta lisää joita voi muistella esimerkiksi sohvan kaiteella, bussissa tai vaikkapa kiikkustuolissa. Saapi nähdä miten aika täällä täydentää olemassa olevaa elämysten sarjaa.

Pakollisten turvatarkastusten sekä -haastattelujen jälkeen saimme rinkat selkään ja kävelimme iloisina kohti ulko-ovia, mistä hypättiin Union Stationille vievään bussiin. Unionilla vaihdettiin metroon millä päästiin hienosti Vermont/Santa Monican asemalle, mistä ei ollut enää kuin vajaa 500 metrin kävelymatka hotellille. Noin 17 tuntia Queenstownista lähdön jälkeen oltiin vihdoinkin perillä – hotellihuoneessa. Loppupäivä meni levätessä sekä pienen kävelyn parissa, minkä aikana nautittiin kevyt lounas/välipala/iltapala/”mikä se siihen aikaan meille varsinaisesti olikaan” ja 80 sentin donitsi sekä hankittiin pakolliseksi muodostunut, sekä ehdottomasti tästä lähin aina matkalle mukaan otettava, jatkojohto. Monessa huoneessa/tilassa kun on vain yksi tai kaksi pistokerasiaa, niin adapterien suuruuksien takia niihin yleensä saa vain yhden laitteen kerralla lataukseen.

Seuraavana aamuna aamiaisen jälkeen oli turistiosiossa ensimmäisenä vuorossa Walk Of Fame. Ja koska koko matkalla, kuten muutenkin, ei julkisia juurikaan käytetä, niin päätimme tehdä samalla hieman hyötyliikuntaa ja kävellä ko. alueelle. Noin kymmenen kilometriä yhteen suuntaan ja matkalla ihmeteltiin elämää Sunset Bulevardilla, kummasteltiin Hollywood Bulevardin erikoisia ”artisteja” sekä tuijoteltiin maassa olevia tähtiä. Käytiin myös syömässä viitisen?! kertaa koko kävelymatkan aikana. Mm. Fat Sal's Delissä, jossa alkupalaksi käteen jäi mieletön Fat Texas BBQ ja jälkkäriksi Chilidog sekä Bacon and Cheeseburger fries, mistä jälkimmäinen oli kieltämättä erikoinen pläjäys. Burgeriranskalaiset ilman burgeria. Huh. Käytiin testaamassa myös klassinen hampurilaisketju In'n Out ja olihan mun pakko kaiken ton välissä syödä vielä pakolliset siivet. Ei Yhdysvalloissa ainakaan nälkään kuole – päinvastoin!

Pinja yritti päivän aikana bongailla julkimoita ja kyllä se taisi jonkun C -luokan sarjanäyttelijän bongata eräästä hodarijonosta ja Ylösen Laurin The Rasmuksesta. Kumpaakaan en siis itse olisi tunnistanut. Hotellille kävelyn jälkeen mittarissa oli taas hieman yli 15 kilometria takana. Jotkut vielä väittävät, että Jenkeissä ei minnekkään pääse kävelemällä. Hah.

Illalla, kun kerran oli perjantai, lähdetiin vielä drinkeille Tiki Ti nimiseen drinkkibaariin. Vuonna 1961 perustettu tiivis-tiki-henkinen baari on edelleen saman perheen omistuksessa ja sen myötä 92 drinkin reseptit tarkoin varjeltuja. Tiki Ti:ssä aika menikin mukavasti erilaisia juomia maistellessa, joista Blood and Sand -niminen juoma oli mieleenpainuvin.

Omistajan poika, siinä hetken aikaa juomaa sekoiteltuaan, kaatoi drinkin lasiin jolloin huomasin, että juoma jäi muutaman sentin verran vajaaksi vaikka kaikki juomat ennen tätä olivat olleet tarkasti lasin reunaan asti. Ajattelin mielessäni, että ”aiettäpoeka kun meni arviointi raaka-aineiden kanssa puahasti vikaan”, niin camarerolla olikin ässähihassa ja päättikin nostaa tiskin alta elektronisen/paristoilla kulkevan härän eteeni. Siinä hetken aikaa tuijottelin edessäni seisovaa mekaanista härkää kunnes ko. spécialiste laittoi laitteen kävelemään baaritiskin toisesta päästä toiseen päähän samalla huutaen toistuvasti ”Toro! Toro! Olè! Olè!” ja kaataen tequilaa drinkkiini niin kauan kunnes härkä saavutti tiskin toisen päädyn. Upeaa viihdettä! Ja vielä upeampi juoma! Ihan hirveen myöhään ei baarissa viitsinyt väijyä, sillä oltiin vuokrattu auto seuraavalle päivälle ja erinäisissä olotiloissa ajaminen ei yleisesti ottaen ole suositeltavaa.

Meikäläisen edessä Blood and Sand.

Päivä alkoikin rentouttavasti kävelyllä Santa Monican rannalla missä mm. tuli seurattua yleistä elämää sekä pitihän meidän käydä Santa Monican legendaarisella laiturillakin. Leppoisaa olemista auringon paistaessa. Käytiin myös hurvittelemassa eräässä pelihallissa, missä herrasmiehenä, annoin Pinjan voittaa suurimman osan peleistä. Iloittelun laannuttua matkattiin Venice Beachille, minkä ihmiskunta on erittäin värikästä. Seurattiin koripalloa, kehonrakentajia, mitä erinäisempiä katuartisteja ja nautittiin upeasta ilmasta kävelemällä itse rantakatua samalla kun pysähdeltiin ihmettelemään elämää. Nautittiin myös myöhäinen lounas Venicellä.

Iltapäivällä, rannoilta palatessa, kurvailtiin vielä Rodeo Driven kautta, missä ei pitänyt aluksi shoppailla, mutta kuten käy jokaiselle naiselle kivoja tuotteita nähdessään, piti Pinjan tietenkin hieman shoppailla :) Mä jäin sillä välin ihastelemaan parkissa olevaa Bugatti Veyronia.

Santa Monica Pier.

Santa Monica.

Santa Monica.

Santa Monica.

Venice.

Venice.

Venice.

Venice.

Bugatti Veyron

Sunnuntaina oli vuorossa Hollywood kyltti Mulholland Driven näköalapaikalta, minne päätettiin - tattadadaa - kävellä. Kevyet kahdeksan kilometriä meni nopeasti Hollywoodin katuja sekä asuntoja ihmetellessä ja kohta oltiinkin näköalapaikalla ihailemassa maisemia. Pakollisten kuvien jälkeen käveltiin Walk of Famen kautta, missä pysähdyttiin lounaalle Vegas Seafood Buffetiin possuttelemaan ennen hotellille takaisin pääsyä. Illalla käytiin vielä Saarikon Jarin, joka on Losissa työkomennuksella, ja hänen tyttöystävänsä Lauran kanssa oluella. Kokonaisuudessaan leppoisa päivä siis :)

Maanantaille oltiin jätetty päivä Universal Studioilla, sillä mulla olisi palanut hihat viikonlopun väkimääriin, varsinkin kun enkelten kaupungissa oli vielä kiinalaisen uuden vuoden takia suhteellisen paljon aasialaisia. Noh, oli maanantaiaamu sekä molemmat aivan intoa piukassa kun matka kohti Universalia alkoi. Porteille päästyämme klo 10.27 oli meininki kuin suuremman luokan urheilutapahtumassa ja sen väkimäärän näkemisen jälkeen olin pakotettu ostamaan Front of Line -pass, millä pääsi kerran jonon ohitse kaikkiin laitteisiin ja näytöksiin. Bonuksena sillä pääsi tutustumaan joidenkin esitysten backstagelle sekä sai aina näytöksiin parhaimmat paikat.

Lippu maksoi helposti itsensä takaisin kun ei tarvinnut jonotella yli 30 minuutin laitejonoja.

Puisto oli lapsenmielisen aikuisen taivas! Ensiksi mentiin Horror Houseen, joka oli hieman London Dungeonsin tapainen, ja vaikka Horror House olikin hyvä, niin ei mitään verrattuna London Dungeonsiin. Horror Housessa on siis kauhu- ja jännityselokuvissa käytettyä rekvisiittaa ja työntekijät/näyttelijät/säikyttelijät, erinäisiksi hahmoiksi pukeutuneina jotka tulevat aina jostain piilosta säikyttämään. Oltiin koko porukan kärjessä ottamassa säikytyksiä vastaan ja Pinja saikin varmasti loppupäiväksi rytmihäiriöitä, mutta oli se vaan hauskaa! Säikyttely siis. Ei rytmihäiriöt. Mä sain melkein verisen hauiksen kun neidin kynnet upposivat lihakseen kaikesta pakokauhusta. Horror Housen jälkeen suunnattiin Transformes The Ride elämysajoon mikä oli aivan mieletön! 80 -luvun pikku-Antti oli innoissaan ja hyppi sisälläni tasajalkaa. Kyseistä settiä ei voi sanoin kuvailla. Transformersin jälkeen olikin vuorossa The Revenge Of The Mummy ja hitto kuinka kreisiä menoa! Täysin pimeään tunneliin ampaistiin raketin lailla ja valojen vilkkuessa sinkoiltiin jokaiseen suuntaan tuhatta ja sataa. Hullua ajoa! 

Lounaspaikka.

Inglourious Bastards elokuvan moottoripyörä.

Optimus Prime ja fani. Optimuksen sisällä oli siis ihminen.

Tukka putkella.

 

Muumion Koston jälkeen oli vuorossa Jurassic Park Ride, Waterworld, Shrek 4D, The Simpsons Ride ja Special Effects Stage sekä Studio Tour missä auton kimppuun hyökkäsi King Kong. Niiden jälkeen alkoi miettiä, että päivän kohteiden järjestys taisi mennä hieman pieleen, sillä vaikka ohjelmisto oli hyvä, niin se ei yltänyt millään tavalla alkupäivän tunnelmiin. Ehkä alkoi jo hieman väsyä seitsemän tunnin intoilun jälkeen eikä tainnut alun innokkuudesta olla jäljellä kuin pieni hiukkanen. Hyvän päivän päätteeksi kierreltiin ihmetellen Universalin CityWalk, minkä jälkeen olikin hyvä suunnata, noin kello 2100 aikaan, takaisin hotellille ja unille, sillä tiistaiaamuna olisi bussimatka Las Vegasiin.

 

Tiistaisen aamiaisen sekä taksiajelun päätteeksi hypättiin legendaariseen Greyhound bussiin ja matkattiin kohti syntien kaupunkia. Viiden ja puolen tunnin matka bussilla meni moitteettomasti vaikka moni oli haukkunut Greyhoundin pystyyn sekä varoitellut narkkareista yms. laitapuolen ihmettelijöistä. Tosin lipun hinnan ollessa USD 12, niin ihmettelen, että mitäköhän ihmiset ovat odottaneet siihen hintaan saavansa? Punaistamattoa ja shampanjaa? Bussin taso oli meidän tasoon nähden jo luksusta. Toimiva wifi, vessa ja muutenkin puhdas auto kaiken puolin ei ole mitään verrattuna afrikkalaisiin tai aasialaisiin paikallisbusseihin.

Las Vegasiin saavuttuamme noin kello 1330 aikaan oli muilla Vegasin vierailla meno jo täydessä vauhdissa. Rahapelit kilisi, valot vilkkuivat, limusiinit ajelivat Stripiä edes takaisin, parittajat jakoivat esitteitään sekä humalaiset ihmiset nauttivat elämästään. Perus tiistaipäivä siis tiedossa eli ei muuta kuin taksilla hotellille, mikä sattui olemaan Hooters, ja päätettiin lähteä rentoutumaan Pinball Hall of Fameen. Siellä meni muutama tunti iloisesti pelaillen erinäisiä klassisia flippereitä sekä muita kolikkopelejä aina vuodesta 1950. Pelituntuman saatuamme otettiin suunta läheiselle MGM kasinolle missä opetin Pinjan kasinomaailman mystisiin saloihin. Tosin Pinja tyytyi onnentuojan rooliin kun kiersin pöytiä kahmien voittoja. Päivän kokonaisvoitto massiiviset USD 50. Hah, ei paha. Joko oli onnentuojasta tai pelaajasta kiinni, empä tiedä.

Viiden päivän ohjelmistossa oli myös tietenkin Show Vegasin tyyliin. Suuren tarjonnan keskellä päätettiin valita, läheisen, The Luxor kasinon illuusionisti Chris Angelin show MagicJam ja lähes USD 100 lippujen jälkeen odotettiin jotain älytöntä! Ja älytöntä me saatiinkin, sillä itse artisti oli leikkauttanut olkapäänsä muutamaa viikkoa ennen ja sitä myöden ei itse juurikaan taikuutta tehnyt, vaan toi lavalle mitä erinäisempi taikureita ja silmänkääntäjiä. Ei nyt ehkä USD 100 dollarin show mutta ei se huonokaan ollut. Odotettiin vain kovasti näkevämme itse Mr. Angel toden teossa. 

New York New York kasino.

Paris Las Vegas ja Planet Hollywood kasino.

Tuli myös käytyä The Luxorin The Bodies sekä The Venetianin National Geographic 50 Greatest Photographs -näyttelyissä. Joista ensimmäinen on mielenkiintoinen matka ihmiskehoon, sillä siellä olevat ”nuket” ovat oikeita ihmisiä. Tulee kertaheitolla nähtyä oikeita lihaksia, luita, elimiä sekä sisälmyksiä sekä erinäisten sairauksien vaikutuksia niihin. Mielenkiintoista.

Jälkimmäisessä näyttelyssä pääsi tutustumaan National Geographicin 50 sävähdyttävimmän valokuvan tarinaan ja siihen miten ko. kuva on saatu. Osa puhtaita vahinkoja ja osa hakemalla haettuja. Kuvia katsoessa kuitenkin tuntui, että olisit itse ollut paikan päällä – linssin toisella puolla. 

Bellagion suihkulähde.

 

Yhtenä päivänä käytiin myös Hoover Damilla sekä Grand Canyonin eteläisellä reunalla. Itse Grand Canyon luokitellaan usein maailman seitsemän luonnonihmeen joukkoon ja on noin 446 kilometriä pitkä. Leveys vaihtelee kuudesta 29 kilometriin sekä syvyys enimmillään on lähes kaksi kilometriä. Kanjonin muodostuminen on miljoonia vuosia kestäneiden geologisten prosessien lopputulos. Luontoäiti on vain uskomaton! Maailma on täynnä sykähdyttäviä ja kauniita paikkoja.

Hoover Dam on kyllä tietyllä tapaa insinöörien taidonnäyte. Ei voi muuta sanoa. Älytön kompleksi kaikessa älyttömyydessään.

Ystävänpäivä, mikä osui perjantaille, meni mukavasti. Päivällä pestiin hieman pyykkiä jotta illan ”bailuvaatteet” olisivat tiptop. Ilta alkoi aiemmin mainitulla The Bodies näyttelyllä ja jatkui sieltä Planet Hollywood kasinon viereiselle ostoskeskuksen erääseen brasialaiseen pihviravintolaan missä lihaa kannetaan lautasella niin kauan kunnes näytät punaistamerkkiä tarjoilijalle. Ruokailun alussa siis kaikille jaetaan vihreä sekä punainen merkki joilla ilmaistiin, että tuodaanko lihaa vai ei. Kaiken ruuan kylkeen hieman punaviiniä niin olihan siinä vatsassa pidättelemistä. Ei ehkä kaikista romanttisin ystävänpäivä ruokapaikka mutta miksi sitä ystävänpäivänä menisi kliseisesti romanttisesti syömään kun silloin se on hieman pakonomaista?! Mieluummin nauttii romanttisesta ravintolasta jonain muuna päivänä. 

Pihvien ja viinien jälkeen suunnattiin Marquee @ Cosmopolitan yökerhoon jonne olin saanut meidät järjestettyä ilmaiseksi jonon ohi sisään. Kyselin ennen Vegasia Nikolta hieman vinkkejä hänen oltua aikoinaan siellä opiskelemassa ja kasinolla töissä. Noh, muutaman välikäden kautta sain Nikolta erään Moodyn nimen joka oli Bellagion The Bank yökerhon erikoismestari ja ohjeituksen mennä häntä jututtamaan jota kävinkin torstai-iltana jututtamassa. Moody tosin ei tiennyt kuka hitto olen ja eikä tiennyt mitä varten edes siellä olen. Mutta siinä sitten juttelin niitä näitä, niin kai hän ensiksi ajatteli, että meikäläinen on joku perushanu joka haluaa päästä The Bankiin bailaamaan. Noh kerroin mikä oli homman nimi ja loppujen lopuksi siitä Moodyn puhelinnumero haltuun ja hän lupasi järjestää meidät minne ikinä halutaankaan. Ajattelin ensiksi, että on varmaan perus”lupailut” kaverilla mutta perjantaina kun laitoin miehelle tekstarin, niin hän vain kysyi, että hän hoitaa meidät minne ikinä haluaankin mennä. Mainitsin Marquen ja meni hetki, niin tuli tieto, että siellä on mun nimi ovimiehillä eli ei muuta kuin illalla vain suoraan sisään. Astetta mukavampi kaveri kun kyseli vielä lauantainakin, että halutaanko vielä jonnekkin mutta oltiin siinä vaiheessa jo matkalla kohti Kuolemanlaaksoa. Ystävänpäivä päättyi noin kello 0200 kun laahustettiin väsyneinä kaikesta tanssimisesta kohti hotellia. Jätettiin myös väliin tequilapäissämme suunnata taksilla drive-in kappeliin.

Lauantaiaamuna olikin meidän roadtrip auton nouto ja onneksi sitä ei tarvinnut kaukaa hakea. Oltiin muutamia viikkoja ennen vuokrattu Avikselta full size (luokka E) tason auto, eli Chevrolet Impala tai vastaava, ja noutopaikaksi merkitty meitä vastapäätä oleva MGM Grand. Autoa kun haettiin, niin noutopisteen virkailija ilmoitti, että hänellä ei nyt ole sellaista autoa mitä ollaan vuokrattu mutta häneltä löytyisi kaksiovinen urheiluauto tai tila-auto mitkä siis saataisiin samaan rahaan. Virkailija itse suositteli urheiluautoa. Siinä sitten hetki mietittiin kumpi otetaan ja koska kaiken shoppailun jälkeen tarvitaan kuitenkin tilaa, niin päätettiin ottaa tila-auto. Virkailija ei missään kohtaa maininnut mitkä autot ovat kyseessä. Mutta kun avaimet saatuamme näimme, että urheiluauto olisi ollut vuoden 2013 Dodge Challenger, niin alkoi hieman mietityttämään, että pitäiskö sittenkin vaihtaa, sillä mikäs sen hienompaa kuin tehdä roadtrip kunnon urheiluautolla! Tosin kun nähtiin, että meille annettiin vuoden 2013 Ford Explorer, niin ei harmittanut enää niin paljoa, sillä sinne mahtuu kaikki meidän tavarat ja vähän enemmänkin. Dodgesta olisi ollut inhottava kokoajan ottaa tavaraa takapenkiltä. Tai en nyt tiedä, haha! No auto alle ja hakemaan Hootersista rinkat ja muut tavarat.

Kaiken kaikkiaan elämä Las Vegasissa on kuin olisi ollut loputtomalla ruotsinlaivalla. Ja jäimpähän USD 100 voitolle - ka-ching!

Las Vegasin pölyt karistettuamme suunnattiin kohti Kuolemanlaaksoa jossa olen viimeksi ollut vuonna 1982 ja jolloin, kuuleman mukaan, en nähnyt yhtään mitään. Pitihän nyt siis käydä katsomassa, että olinko ollut silloin väärässä vai onko siellä muka jotain. Ajo uudehkolla Fordilla oli helppoa, sillä tuntui kuin auto olisi ajanut itse itseään. Kaikilla elektronisilla herkuilla varustettuna ei tarvinnut muuta kuin nauttia ohi kulkevasta maisemasta.

Reitti kulki tie 160 pitkin Pahrumpiin, mistä käännyttiin Bella Vista Roadille (Bob Ruud Memorial Highway), mistä taas käännyttiin tielle 127 ja heti perään tielle 190. Näin oltiinkin Kuolemanlaaksossa. Ja emmä edelleenkään nähnyt siellä mitään. Karua maisemaa, kiviä ja uskomatonta luontoa mutta ei vieläkään selvinnyt mitä vanhemmat silloin täällä niin kovasti ihmetteli.

Ensimmäiseksi pysähdyttiin kaunistelemaan Zabriskie Pointille, joka on tunnettu erioosion muovaamasta maisemastaan. Seuraavaksi pysähdyttiin Badwater syvänteelle, mikä sijaitsee 86 metriä merenpinnan alapuolella ja se on Pohjois-Amerikan matalin kohta. Alue koostuu pienestä aavikkojärvestä, mihin vesi virtaa alueella sijaitsevista lähteistä. Järven vesi on hyvin suolapitoista mikä tekee siitä juomakelvottoman. Tästä siis nimi Badwater mikä tulee järven "huonosta vedestä". Suolatasangot voivat olla vaarallisia, sillä niiden alapuolella voi sijaita upottava mutakerros. Tämän takia alueen matalinta paikkaa ei ole merkitty kyltillä vaan merkki sijaitsee järven luona.

Zabriskie Point.

Zabriskie Point.

Zabriskie Point.

Nostalgisten kuvien ottamisen jälkeen, isäni siis seisoi ko. kyltillä 32 vuotta sitten melkein samoissa vaatteissa kuin meikäläinen ja melkein samanikäisenäkin, suunnattiin Devil's Golf Courselle joka on erittäin ”kivikkoinen” suolatasanko. Sanotaankin, että ”ainoastaan paholainen pystyy pelaamaan siellä golfia”. Sieltä matka jatkui tietä 190 ja ihastelimme Mesquite Flat Sand Dunesit ja napsimme muutamia kuvia Stovepipe Wellsillä. Ajoimme tietä 190 ja 136 aina Lone Pine nimiseen kylään asti, jossa majoituimme motelliin ja kävimme nauttimassa läheisessä meksikolaishenkisessä dinerissä tacosalaatit. Rentouttavaa.

Badwater 1982 ja 2014.

Devil's Golf Course.

Devil's Golf Course.

 

Stovepipe Wells.

Lone Pine aamulla

Aamulla meidän piti lähteä ajamaan Yosemiten kansallispuiston läpi mutta uutisten mukaan alueella oli tullut sen verran lunta, että viranomaiset suosittelevat lumiketjujen käyttöä. Meillähän ko. virityksiä ei ollut, joten mieli maassa lähdettiin ajamaan tietä 395 etelään ja kiertämään koko kansallispuiston alue. Noin 400 kilometrin matka muuttuikin 750 kilometrin matkaksi.

Tietä 395 ja 14 ajettiin aina tielle 58, mitä ajoimme aina Bakersfieldin läpi ja liityimme interstate 5:lle. Matkalla tuli jossain kohtaa niin kamala haju, että ei oikein tiennyt miten päin olisi. Auton tuulilasiinkin iskeytyi jatkuvasti kärpäsiä ja muita hyönteisiä. Meni noin 10 mailia kunnes selvisi mistä kaikki se haju oikein lähti. Nähtiin nimittäin sellainen alue jossa oli vierivieressä lehmää mustanaan. Helposti joku 200 000 yksilöä sillä niitä oli monen mailin verran aina horisontiin asti. Mieletöntä. Luulin Australiassa jo nähneeni paljon lehmiä mutta ilmeisesti lehmiä voi joku kasvattaa tosissaankin. Noh, interstate 5:ttä ajoimmekin aina Tracyyn asti, mistä ajoimme Oaklandin kautta San Franciscoon ylittämällä San Francisco-Oakland Bay Bridgen. Vihdoinkin San Franciscossa! Ei muuta kuin kukkaset hiuksiin!