Maanantai 19.11. aamuna bussiin ja kohti
Punoa, kaupunkia joka sijaitsee
Titicaca jarven rannalla. Matka kesti mukavat 12 tuntia ja
Punoon paastyani painuin miltei valittomasti nukkumaan (bussissa istuminen valilla ei vaan ole mukavaa). Tiistaina olisi aikainen heratys kun retki jarvelle ja sen saarille Isla Taquilelle, jossa tulee nahtya paikallisen
Quechua yhteison elamaa, ja
Isla Amantanille, jossa yovymme paikallisessa perheessa. Paluumatkalla
Punoon on viela pysahdys eraalla
Uros saariston (kelluvat saaret) saarista. Koko jarvi on aika turistimeininkia ja tosta tripista tulikin maksettua USD 25.
Matka jarville ja satamaan alkoi
tuktukilla?! Sinansa outo ratkaisu
Perussa ja varsinkin siina ymparistossa. Mutta pakkohan se oli pistaa kaverit polkemaan kun kerran ollaan 3 821 metrissa. Satamassa ostin
Amantani saaren isantaperheelle tuliaisiksi riisia, suolaa, sokeria ja makaronia. Matkanjarjestajat kehottivat saaressa yopyvia viemaan tuliasia silla ihmiset saarella ovat todella koyhia. Ostosten jalkeen veneeseen ja kolmen tunnin matkalle kohti Isla Taquilea (kuvassa ylla farmari Isla Taquilella).
Isla Taquilen (ylakuvissa ylla kuvaa Taquilelta) elinkeino oli lahinna turismiin ja maanviljelyyn perustuvaa. Mukavaahan siella se muutama tunti oli ja tulipahan syotya aivan loistavaa paikallista taimenta. Isla Taquilen jalkeen alkoi muutaman tunnin venematka kohti
Isla Amantania jonne paastyamme vastassa oli valiaikaisaiti (vasemmassa alakuvassa ylla sijaisaiti keittiossaan) iloisena. 20 minuutin kavelyn jalkeen saavuin Jamesin ja Danin (oikeassa alakuvassa ylla gringot ja aiti, James on kuvassa oikealla ja Dan vasemmalla) kanssa uuteen kotiimme. Uusioperheeseemme kuului 8 -vuotias poika, Bryan, isoveli (ika ??), isa ja aiti. Ehdimme olla kotonamme about 15 minuuttia kun aiti lahti nayttamaan meille kylaa. Kierroksen jalkeen kotiin ja paivalliselle joka syotiin uusiokotimme keittiossa. Paivalliseksi oli vihanneskeittoa jonka jalkeen aiti tarjoili perunaa ja juustoa. Jalkiruokajuomaksi oli paikallista teeta, namia. Paivallisen jalkeen isantavaki puki meidat paikallisiin asuihin ja vei laheiseen kylan kokoontumistilaan jossa kylan aidit, tadit ja neidot naytti kuinka paikallista tanssia tanssitaan. Mukavan lepposaa puuhaa ja tanssi oli lahinna huoneessa jouksentelua ympariinsa. Hupia kesti hieman yli tunnin jonka jalkeen kotiin nukkumaan silla aamulla olisi heratys 0600 ja lahto kohti
Uros saaria, jotka noudattivat jarven muiden saarten mentaliteettia eli turismi on paaelinkeino. Pakko menna mukana jos haluaa nahda :) .. Kelluvat saaret oli mielenkiintoinen nahtavyys jonne kehityskin on rantautunut (vasemmassa alakuvassa kaislamaja ja aurinkopaneeli). Ihmiset tekevat saaret kaisloista ja niiden juurista seka juurien ymparilla olevasta maasta joka mahdollistaa niiden kellumisen. Saaria liikutetaan tarvittaessa paremmille vesille tai jos on uhka, etta saari osuu pohjaan silla silloin juuret saattavat juurtua uudelleen ja saaret jymahtavat paikalleen.
Keskiviikkona takaisin
Punoon paastyamme menin paikallisen kiinalaisen kautta nukkumaan silla, keppaskappas, huomenna olisi aikainen lahto kohti
La Pazia ja
Boliviaa.
Punosta La Paziin ei ole kuin noin 300 km matka mutta rajamuodollisuudet saattavat vieda aikaa ja
La Paziin olisi kiva paasta valoisaan aikaan seka
Bolivian puolella tie ei kuulemma ole maailman parhaassa kunnossa (uskon kuitenkin, etta
Mongolian tieinfra vie voiton 10-0).
Torstaina rajalle ja ennen kuin paasee maasta pitaa vieda maahantulo kortti poliisille leimattavaksi jonka jalkeen vasta saa menna leimaamaan passi ja poistua maasta. No mutta eiko rajalla ollut samaan aikaan joku leirikoulu, 1 000 vanhusta ja muutama muu kummastelija seka lansimaalainen. Jono poliisille oli vajaat 100 metria ja tottakai kun rajalla ollaan niin ei siella kopissa ollut kuin yksi poliisi leimaamassa maahantulo kortteja. Puolentoista tunnin venailu poliisille jonka jalkeen puolentoista tunnin venailu passin leimaamiseen. Onneksi!! leirikoululaiset ja vanhukset olivat tulossa
Boliviasta Peruun, joten
Bolivian puolella ei ollut jonoa laisinkaan.
La Paziin paasin noin klo 1700 eli muutamaa tuntia ennen pimean tuloa.
La Paz on maailman korkeimmalla oleva paakaupunki 3 636 metrissa. Kamat hotelliin ja pikaiselle kartoituskierrokselle lahiston alueille. Tulipahan kavelylla tormattya eraaseen israelilaiseen tyttoon joka oli samaan aikaan
Galapagos saarilla. Takaisin hotelliin paastyani klo olikin jo lahemmas 2100, joten painelin nukkumaan kun aamulla olisi maailman vaarallisimman tien valloitus heti 0700 alkaen.
The Death Roadin 64 kilometria pitka matka joka alkaa lumihuippuisten vuorien ymparoimana 4640 metrista ja paattyy viidakkoon 1 295 metriin eli pudotusta on 3 345 metria. Ensimmaiset 30 kilometria on uudella eli asfaltoidulla tiella jossa taysijousitetulla pyoralla sujahti helposti rekkojen ja muiden autojen ohi. Mieletonta! Asfaltti osuuden jalkeen alkoi vanha tie eli oikea
Death Road. Tien leveys on parhaimmillaan 3,2 metria ja jos tielta ajaa ulos niin on noin 700 metrin pudotus, mukavaa hommaa siis tiedossa. Varsinkin kun ohjeena on, etta kurvit pitaa ajaa ulkokaaressa eli lahella pudotusta silla jos vastaan tulee auto niin se ajaa lahella seinamaa ja lujaa. Tie koostuu muutenkin tiukoista kurveista ja tie koostuu sorasta, hiekasta, oksista, lehmista, koirista, kanoista ja tottakai autoista. Porukka otettiin kasaan ennen vanhaa osuutta ja jaettiin kolmeen ryhmaan: nopeat (jotka menevat edella), keskinopeat (keskella) ja hitaat (perassa). Tottakai menin nopeaan ryhmaan. Maksimoidaan tunnelma! Varsinkin kun osuuden alku oli sumussa ja nakyvyys noin 10 metria. Valilla ryhman vetaja pysahtyi ja kertoi retkella kuolleista mika oli todella kannustavaa (kuvissa alla: Antti uudella tiella, sumuinen oikean Death Roadin alku, ryhmakuva eraalla mutkalla ja yleiskuvaa Death Roadista).
Vauhtia ja vaaratilanteita riitti varsinkin kun mulla puhkesi takarengas ennen erasta mutkaa mutta setti kokonaisuudessaan oli sanoin kuvaamatonta! Hupi maksoi USD 65 ja sisalsi pyoran, kyparan, liivin, housun ja kaikki snacksit/juomat/ruuat. Olisin voinut maksaa enemmankin, varsinkin nyt kun tietaa mitka fibat retki antaa. Takaisin
La Pazissa oltiin 2030 ja oli pakko menna suoraan nukkumaan silla kuuden tunnin 64 kilometrin pyoraily imee voimat.
Lauantaina oli vuorossa
La Paziin paremmin tutustuminen. Tein klo 0930:ksi treffit itavaltalaisen Nikkin, saksalaisen Carolinen ja englantilaisen Lauran kanssa jotka ajattelivat kavella keskustan perusnahtavyydet lapi aina
San Pedron vankilasta La Pazin monille toreille muun muassa Witches Marketille.
San Pedron vankilasta sanotaan, etta vangit joutuvat itse ostamaan sellinsa (minka tottakai
Bolivia hallitus kieltaa), vankilassa on oma lakinsa (minka vangit ovat tehneet) ja muutenkin olo on todella kurjat esimerkiksi vankien perheet lapsineen asuvat
San Pedrossa. Kirja nimelta Marching Powder kertoo hyvin ko. vankilasta. Vankilaan voi saada vangin tekeman tourin jos kay tuuri tai jos huijaa (voihan siella olla oikeastikkin), etta vankilassa on perhetta.
San Pedron edustalle paastyamme mietimme kuinka ko. tourille paasisimme mutta paaportille (joka oli vain kalteroitu portti) paastyamme mieli muuttui kun naimme vankilan sisapihalle jossa kayskenteli hieman epamaaraisen nakoista ukkoa ja poikaa. Ehdimme seista portilla noin kaksi minuuttia kun joku mies toi Nikkille lapun (kuvassa alla vasemmalla). Lapun vankilasta jonka joku hollantilainen nimeltaan Sebastian lahetti. Lappu alkaa pahoittelulla ja tarinalla siita kuinka hollantilaisella ei ole perhetta ja ystavia jotka voisivat hanta auttaa, joten han haluaisi, etta antaisimme hanelle vahan rahaa selviytyakseen 10 vuoden tuomiostaan (Sebastian lahettaa varmaan lapun kaikille lansimaalaisille). Lapussa oli myos puhelin numero ja pakotimme Nikkin soittamaan siihen. Nikki soitti ja sai selville, etta kaveri oli salakuljettanut huumeita ja toureja tehdaan mutta meidan ei oman turvallisuuden takia kannata sinne menna seka jos haluamme antaa rahaa niin se pitaisi laittaa leivan sisaan ja antaa portilla. Haluttiin auttaa kaveria mutta kukaan ei halunnut antaa mitaan suoraan Sebastianille. 15 minuutin pahkailyn jalkeen todettiin, etta leipa taktiikka kuulostaa vanhanaikaselta mutta kaytetaan toista vanhanaikaista kikkaa. Rahaa rooki askiin ja mennaan vartijan juttusille joka veisi paketin kaverille. Nain ei ainakaan suoraan olla tekemisissa kun tavara vaihtaa omistajaa. Kikka onnistui hyvinkin ja Sebu oli iloinen seka me tehtiin, ehka, paivan hyva tyo.
San Pedron jalkeen suuntana
La Pazin monet marketit joita on joka lahtoon. Lampuille, vaatteille, elektroniikalle, viinalle, noitatuotteille, kasitoille ja monelle muulle on omansa mutta vaate-, elektroniikka-, kasityo- seka noitamarketit (kuvassa ylla oikealla kuvaa noitatuotteista joihin lukeutuu muun muassa kuolleita laman poikasia, kaarmeita ja sammakoita) kiinnostivat joiden parissa menikin loppupaiva mukavasti. Hotellille paasin 2000 aikaan ja hetken ihmettelyn jalkeen nukkumaan silla aamulla olisi bussimatka
Uyuniin ja
Salar de Uyuniin.
Sunnuntain bussimatka moykkyisella hiekkatiella (kuvassa ylla)
Uyuniin piti kestaa noin 12 tuntia aamu kuudesta ilta kuuteen Mutta! ensiksi hajosi bussin bensaletku jonka jalkeen kuski eksyi ja paadyimme iltasella 2000 aikaan jonnee pikkukylaan jossa kuski huomasi, etta bensaletku on katkennut uudestaan. Siina sitten hetken ihmettelyn jalkeen kuski palkaa 200 bolivianolla (vajaat 20 e) kylasta papan nayttamaan tieta
Uyuniin suola-aavikon lapi joka on kuin labyrintti varsinkin pimean aikaan. Matka jatkui 2100 ja sai ihastella taysikuuta. Noin klo 2200 bussin takarengas puhkesi jolloin repesin nauramaan ihan tosissani. Nahtavasti
Uyuniin ei vaan niin mennakkaan :P .. Vaiherikkaan illan paatteeksi saavuin
Uyuniin yolla 0130 seitseman ja puoli tuntia oletettua myohemmin. Hotelliin ja unille kun kerran aamulla olisi tarkoitus lahtea 1030 ihmettelemaan
Salar de Uyunia eli
Uyunin suola-aavikkoa, joka aikoinaan oli 180 metria syva jarvi/meri joka kuivui 10 000 miljoonaa vuotta sitten ja nykyaan on 12 000 neliokilometria suuri suola-aavikko.
Uyunissa selvisi myos, etta
Sucreen mulla ei ole asiaa kun siella on taysi anarkia paalla. Muutama siviili oli tappanut muutaman poliisin jonka seuraksesta poliisit kokonaisuudessaan ovat vetaytyneet ja kylla myos vankiloista. Eli vangit ovat lahteneet liikkeelle ja aiheuttaneet muiden ohella toimintaa. Ei kiva, joten
Uyunin jalkeen on suunnattava
Potosiin ja sielta sitten
Argentinaan.
Maanantai aamuna 1030 tourin kaverit tulivat hakemaan nelivedoillaan hotellilta ja ensiksi suunnattiin junien hautuumaalle jossa sai ihmetella ruostuneita 1800 ja 1900 -luvun vetureita (kuvassa ylla). Hautuumaalta suunta
Salar de Uyunin "Fish Islandille" joka itseasiassa on "Fishermans Islands" ja oikea kalasaari sijaitsee sivuummalla. Fish Island on noin 100 kilometria
Uyunista ja keskella
Salar de Uyunia. Syy Fish Islandin vierailulle on se, etta ainoastaan silla saarella kasvaa kaktuksia (alakuvissa alla oikealla kuvaa saarelta) jotka kasvavat 1 cm vuodessa ja joista osa on noin 10 metria korkeita. Eli vanhoja kaktuksia tiedossa. Matka "saarelle" oli komeata. Valkoista suolaa silman kantamattomiin (alakuvissa alla vasemmalla) ja samalla tuli koettua kangastus efekti. Kunnon heijastuksia! Kaunista!! Kalasaaren ja kaiken sen ihmettelyn jalkeen suuntana oli aavikon laidalla oleva hostelli jossa yopyisimme. Aamulla klo 0430 ylos ja 0500 takaisin aavikolle kokemaan auringon nousu jota ei, kuten ei montaa muutakaan asiaa reissussa, voi kuvailla! Olisin voinut viettaa siina hetkessa helposti tunteja mutta harmikseni se hetki oli muutamassa minuutissa ohi. Auringon nousun jalkeen suuntana oli Tunupa tulivuori jossa tuli tehtya kevyt tunnin hike tulivuoren puoleen valiin. Tulivuorelta naki suola-aavikkon korkeuksista. Olisi voinut luulla, etta on pilvien ylapuolella kun edessa kaikesta siita valkoisesta pilkisti vuoren huippuja, hassua. Tunupa tulivuorella (alakuvissa ylla) tuli myos kaytya katsomassa erasta luolaa jossa on alkuperais vaeston muumioita.
Tunupalta suunta takaisin
Uyuniin ja matkalla tuli otettua valokuvia (kuvissa alla Antti syo ihmisia ja kuva heijastuksesta).
Salar de Uyuni on siita mukava paikka ottaa kuvia kun siella ei ole perspektiivia, joten esimerkiksi mina soin kadelta ihmisia, ratsastin kumihevosella, kavelin
Tobleronen kuoriin, hyppaan paistinpannuun ja skeittaan leluskeitilla. Paluumatkalla tuli myos kaytya suolatehtaalla.
Keskiviikkona olikin bussimatka
Potosiin Sucren sijaan.
Potosi sijaitsee 4 070 metrissa, joten korkeuksissa olo jatkuu. Kaupunki on myos kokoluokaltaan ainoa maailmassa siina korkeudessa.
Potosi tunnetaan kaivoksistaan ja niiden kurjista oloista jotka on edelleen noin 1900 -luvun alun tasolla, joten torstaina onkin tarkoitus perehtya yhteen
Potosin kaivoksista. Kaupunki oli aikoinaan
Etela Amerikan rikkain kaupunki runsaasta hopeakaivosten takia mutta nykyaan hopea on melkein ehtynyt ja kaivoksista louhitaan sinkkia, tinaa ja lyijya.
Torstaina kypara paahan, haalarit paalle ja dynamiitti ostoksille. Ennen kaivoksiin sukeltamista opas nayttaa kuinka dynamiitilla rajaytetaan ja me oltiin ostettu taytekakku ja iiiso kurpitsa jotka ajateltiin levittaa pitkin vuoren rinnetta. Ennen kaivoksille menoa opas pysaytti pikkubussinsa mainareiden torille josta kaivosmiehet ostavat tarpeitaan. Torilla myydaan dynamiittia, filtteroimatonta tupakkaa, 96 prosentista alkoholia ja kokalehtia. Noilla kaivosmies parjaa kaivoksissaan. Ja kylla alkoholi menee tyolaisten omaan tarpeeseen ja se juodaan raakana kun kerran vuori antaa puhdasta mineraalia niin sen takia juodaan puhdasta alkoholia. Vuoren ulkopuolella viinaan voi sekoittaa jotain muuta ainetta jos tekee mieli.
Dynamiitti kakkuun ja kurpitsaan, 1.5 minuutin sytytyslanka tulille ja juoksulla pois! Tarkkailualueelta noin 50 metrin paasta oli naurussa pidattelmista kun kurpitsan mehut ja kakku lensi paallemme. Tasta oli hyva aloittaa kaivos tour. Kaivoksissa oli uskomattoman ahdasta ja kuuma. Valilla maan ja katon korkeusero oli 70 cm luokkaa ja hikea seka polya oli joka paikassa. Selka ja keuhkot tykkaa! Kuului kumeita rajahdyksia ja kaukaista kilketta kun kaivosmiehet tekivat tyotaan jota tehdaan kasin. Kokalehdet poskissa, joita voi olla parhaimmillaan 200 kappaletta kerralla, miehet painavat pitkaa paivaa 50 - 250 boliviaanon paivapalkalla. Kaivoksissa kuolee noin kaksi ihmista joka viikko erilaisissa onnettomuuksissa. Kavimme myos katsomassa kaivosmiesten omaa pyhimysta, Tioa. Hahmo nayttaa paholaiselta ja kaiketi sita se kai kuvastaakin kun vuoren ulkopuolella on katolinen meno ja syvalla vuoren uumenissa kait sitten helvetti tai vastaava.
Loppupaiva
Potosissa menikin toreja kierrellessa ja blogin parissa. Huomenna on tarkoitus aloittaa matka kohti
Argentiinaa ja
Saltaa.
(kuvassa alla Antti ja auringon nousu
Salar de Uyunissa)