Fin del Mundo

Ushuaiassa, maailman etelaisimmassa kaupungissa, todellakin tuntee olevansa maailman aarella tai lopussa kuten suora kaannos sanoo.


Tiistai 25. Joulukuuta. Kello soitti 0330. Ruhtinaalliset kaksi tuntia tuli nukuttua edellisena yona kun Matrix oli viihdyttanyt aina klo 0100 saakka. Suihkun kautta sampyla naamaan ja menoksi. Respan seta oli joko hajottanut puhelimen tai sitten ei osannut kayttaa sita ollenkaan koska ei onnistunut tilaamaan taksia. Hetken ihmettelyn jalkeen kaduille vaan haahuilemaan josta taksi loytyi nopeasti. Olisi voinut luulla, etta Joulupaivana (taalla kuten monessa muussakin maassa The paiva jolloin Joulua vietetaan on 25. paiva) ei kentalla aamulla klo 0400 hirveesti ole tunkua ja jalleen kerran sai todeta olevansa vaarassa. Paikka oli aivan piukassa.



Yhdeksalta oltiinkin jo Ushuaiassa. Maailman etelaisimmassa kaupungissa ollaan niin etelassa, etta on pakko kayda ostamassa hanskat heti kun kaupat suostuvat aukeamaan. Kun menee tarpeeksi etelaan, niin ei tarvitse nauttia ylimaaraisesta lammosta :) Joulupaiva osottautui mielenkiintoiseksi paivaksi matkustamisen kannalta. Mikaan paikka ei ollut auki. Osa hotelleista, hostelleista seka bed & breakfast -majoituksista oli sulkenut ovensa koko paivaksi. Siina sitten kaveltiin pitkin tyhjia katuja etsien uutta kotia kylman viiman tunkeutuessa syvalle ytimiin, kunnes joku tylsistynyt paikallinen ajeli autollaan ja pyyteli kyytiin. Tama ¡¿Pablo?! niminen herra auttoi meita etsimaan autollaan perus hostellia joka loytyikin pikaisesti. Kamat hostelliin ja takaisin auton kyytiin. Lahdimme ajelemaan Ushuaian lahialueille ja saimme samalla kattavan turisti-infon (kuvissa ylla Ushuaia ja lahimaastoa). Iltapaivasta takaisin palatessamme bongailimme kaupunkin tenedor libre ravintolat ja painuimme syomaan kuningasrapua. Massiivisia ja herkullista! Mutta .. rapu maistuu ravulle :)

Keskiviikkona oli hostellin vaihto silla edellinen oli hieman syrjassa seka laitosmainen ja samaan rahaan sai aivan keskustasta paremman, kodikkaamman seka sosiaalisemman hostellin. Loppupaiva menikin selvitellessa, etta mita sita taalla voisi oikein tehda. Sukeltamaan (jep, vaikka paatinkin Galapagoksen jalkeen sukeltavani ainoastaan vesissa joissa ei tarvi muuta kuin 3 mm lyhyen markapuvun aka shortyn) ja auton vuokraus on ainakin listalla. Kansallispuistoon seka laheiselle vuorelle tekee kanssa mieli. Pari viikkoa taitaa kuitenkin olla vahan liian pitka aika tassa kaupungissa marinoitumiseen. Ohimennen tuli myos kaytya testaamassa paikallinen tenedor libre ja ihasteltua sen grilliosaston avotulisysteemia. Nami! Keskiviikkona tuli myos ostettua kunnon snoukka-hanskat ettei Antin pienet sormet jaady.

Torstaina oli mukavat seitseman astetta lamminta ja vetta sateli. Itseasiassa ihan kivaa. Suunta oli kuitenkin alueesta kertovaan museoon joka on rakennettu kokonaan vanhan vankilan sisalle (kuvassa ylla vasemmalla ja kuvassa ylla oikealla Antti kopissa). Yksi parhaista museoista taman reissun aikana. Ushuaia oli alunperin rangaistusvankien siirtola jonne vangit tuotiin tekemaan toita ja istumaan pitkaan (alla kuvaa vankilasta) . Ilmasto oli/on sen verran kova johon karisivat suurimmat pakohaaveet. Tasta syysta vangit saivat liikkua vapaammin eika vartiointi ollut aivan niin tiukkaa. Iltasella sain laskettua paiva budjetin kasaan ja tuli todettua, etta osa aktiviteeteista pitaa yhdistaa paiviin jolloin on autokaytossa. Nyt alkaa halvan energiamuodon osto/kaytto. No onhan tassa syotykin jo tarpeeks hyvin :)

Perjantaina 28. Joulukuuta etsittiinkin edullista autovuokraamoa. Siina se paiva vierahti hyvinkin nopeasti. Yritettiin myos selvittaa sukellusta huomiselle mutta puhelinnumerot eivat osanneet yhdistaa. Tai sitten kayttajassa oli vikaa joka myos on hyvinkin mahdollista. Paivalla kavimme tenedor libre ravintolassa syomassa, jossa oli nerokas buffet illuusio. Buffapoydan viereen oli aseteltu peili niin, etta ikkunan takaa kuolatessa seisovapoyta naytti tuplasti isommalta. Kieroa. Illalla tuli nahtya vanhoja kamuja Perusta, Boliviasta ja Argentiinasta kun Dan, Doug, Michelle, Jackie, Nikki ja Linda oli tullut kaymaan Ushuaissa pikaiseen. Ilta/aamuyo menikin todella kivasti :)

Lauantaina kavelimme sukellusfirman osoitteeseen jossa paljastui, etta osoitteessa olikin jonkun ihmisen omakotitalo. Ei uskallettu menna koputtelemaan silla kompleksi naytti silta, etta sinne ei haluttu vierailijoita. Loistavaa. Tuli kuitenkin tehtya vajaan kolmen tunnin mukava aamukavely kuitenkin kauniissa maisemissa (kuvissa alla yleiskuvaa kaupungista). Illalla saatiin sukellusmies kiinni ja sovittiin mahdollisen sukelluksen tapahtuvan uuden vuoden aattona maanantaina kun sunnuntaina miehella oli joku ekskursio. Anyway JEE!!

Sunnuntaina annoin sekuntien valua minuuteiksi ja minuuttien tunneiksi. Musiikkia, kirjoja, ihmettelya, mietiskelya, pohdiskelua ja kaikkea sita mita ei pitkaan aikaan ole saanut kunnolla tehda. Ainoa pettymys paivalle oli kun soitto sukellusmiehelle siirsi sukelluksen maanantailta ensiviikon keskiviikolle silla sammakkomiehella ei ollut venetta kaytossa maanantaille. Mahdollista olisi ollut menna rannasta mutta sukellusitet eivat ole niin hyvat kuin ne jonne paasee veneella, joten keskiviikkoa odotellessa.

Maanantai 31.12. meni blogin parissa ja odotellessa illan hostellin kemuja, joista seuraavassa paivityksessa lisaa .. ehka ;)

Buenos Aires

Saavuin Buenos Airesiin lauantaina 15.12. klo 17.40 ja sain odotella about 40 minuuttia rinkkaani mutta onneksi rakas vihrea kotini tuli kuin tulikin hihnaa pitkin. Nappasin kentalta remisen (eraanlainen limoservice) hotelliin jossa Teemu asusti. Hotelli oli vanhassa talossa aivan micro-centrumin laitamilla Tacuari kadulla noin 100 metrin paasta Florida kavelykadusta joka on paivasaikaan aina taynna kiireisia bisnesihmisia, turisteja, koululaisia, rihkaman myyjia ja kerjaajia.

Remise kuski huudatti biiseja stereoistaan ja totesi innoissaan aina esiintyjan nimen kun kappale vaihtui. Siina sitten kuuntelin Guns n´Rosesin Paradise Citya ja katselin aurinkoista Buenos Airesia kun aija pisteli menemaan 120 km/h 40 km/h:n alueella. Onneksi paasin ehjana hotellille jossa Teemu patsasteli pihalla odottamassa. Kamat huoneeseen ja ihmettelemaan BA:n elamaa.

Tulevat 10 paivaa Buenos Airesissa oli oletusarvollisesti puhdasta rentoutumista noin kaksi kuukautta kestaneen joka paivaisen ohjelman jalkeen. Teki mieli vain olla hetki paikallaan. Tulikin siis kaytya ostoskeskuksissa, syotya tenedor libreissa ("syo niin paljon kuin haluat" -ravintolat joissa on tarjolla laidasta laitaan ruokaa ja ei maksa juuri mitaan), kiinalaisessa, Burger Kingissa, elokuvissa ja vain istuskelemassa Avenida 9 de Julion puistoissa. Kirjoitankin alle otteita niista paivista jolloin tuli tehtya muuta.



Tiistaina 18.12. kuitenkin tuli kaytya Uruguayn puolella ja Colonia del Sacramentossa jonne on tunnin matka nopealla veneella tai hitaalla kolme tuntia (oikeassa kuvassa ylla BA:n satama lautalta ja vasemmassa ylakuvassa BA:n sataman majakka). Totta kai mentiin hitaalla kun lautan kannella voisi ottaa aurinkoa seka hidaspaatti maksoi about 70 pesoa vahemman. Colonian vanhakaupunki olikin sitten uskomaton paikka! Vanhakaupunki on todella rentoutunut, ei liian turistinen ja aistikkaan idyllinen kolonialistinen kaupunginosa joka on ehka kaunein vanhakaupunki missa oon ollut (kuvissa alla). Alueen katsastaa hyvin noin kuudessa tunnissa ja suuntasimme iltasella takaisin kohti satamaa ja Buenos Airesia. Satamassa Teemua jannitti silla menomatkalla rajavartija kohteli kaltoin hanen passiaan jonka seurauksena se hajosi (ei ole kuitenkaan mitaan, mika ei valiaikaisesti korjaantuisi teipilla) ja nyt jannitettiin huomaisiko rajavartija teippivirityksen ja evaisi paasyn maahan. Ma tosin omalla tahattomalla toiminnalla ja maahantulokortin havittamisella pidin huolen siita, etta huomio ei kiinnittynyt hajonneeseen passiin vaan mun kadonneeseen maahantulokorttiin. Onneksi kortti loytyi ja paasin jatkamaan matkaa ilman sakkoja.




Perjantaina kavin ostamassa Abasto ostoskeskuksesta itselleni kahdet farkut ja sain siina sitten kylkiaisiksi kaksi pulloa 0,75 l Mumm´ia kuohuvaa .. ei huono. Samalla sujahduksella tuli kaytya Abaston elokuvateatterissa katsomassa Superbad ja leffan jalkeen illalla olikin tangoesitys!

Tangoliput maksoivat 240 pesoa, eli noin 60 euroa, ja hintaan kuului esityksen lisaksi illallinen seka viinipullo. Illallinen oli klo 2000 ja esitys 2230 joka kestaisi noin 2,5 tuntia. Puitteet olivat mahtavat: Vanha idyllinen teatteri (ei veda kuitenkaan vertoja Moulin Rougelle enka paassyt talla kertaa edes lavalle;)) jonne mentaessa tuntui olevan hieman alipukeutunut, silla Teemu oli ainoa jolla ei ollut kovia kauluksia paidassaan ja mina taas olin paikan ainoa mies jolla ei ollut kauluksia ollenkaan. Se ei kuitenkaan iltaa estanyt ja saimme eteemme pullon viinia joka oli tappavaa seka ruoka vahintaankin mainiota. Kolmannen viinipullon jalkeen kiinnostus tosin tangon katselemiseen lopahti, joten poistuimme paikalta vahan ennen loppua. Esitys kuitenkin oli kokonaisuudessaan sanoin kuvaamatonta pyoritysta. Varsinkin soittoryhman hanuristi oli aivan tulessa! Hanurisoolot oli tajunnan rajayttavaa materiaalia joka hetkittain varasti koko shown. Tango kuitenkin on tangoa.

Sunnuntaina kavimme San Telmon kaupunginosassa torilla. Tavaraa oli esilla ja paljon, enemmankin kirpputori tyylisesti. Ihmiset myivat antiikkia seka kaytettya tavaraa (kuvassa ylla). Paikkana San Telmo on erittain idyllinen Buenos Airesin vanhakaupunki. Nalka kuitenkin yllatti ja paadyimme ruokailemaan sataman tuntumassa olevaan tenedor libreen. Erinomaista pihvia seka makkaraa tuli vedettya napa paukkuen. Mahat taynna nettiin ja illalla juotiin yomyssyiksi yksi pullo Mumm´ia. Toinen pullo juotii heti Jouluaaton aamuna. Silla sita ei voi jattaa iltaan kun aamulla 25.12. klo 0600 on lento Ushuaiaan ja jotenkin Pariisin ja Sydneyn tapaukset opetti ;) .. (kuvassa alla auringon lasku paluulautalta)

Past two weeks. Damn how time flies!

Muutama viikko vierahti helposti Argentiinan kulinaristiseen kulttuuriin tutustuessa, joten kirjoitankin koosteen kaikesta siita mita on tapahtunut. Aika jalkapallohullujen ja tangottarien maassa on mennyt viineja maistellessa ja syodessa isoja, verisia seka suussa sulavia 500 - 700 gramman pihveja. Tarviiko mies muuta?! (kuvassa alla Steve Mendozassa ja normaalin kokoinen Bife De Chorizo con papas fritas .. 5 euroa)


Sunnuntaina 2.12. oli bussimatka Bolivian ja Argentiinan rajalle jossa vierahti kivasti viisi tuntia kun rajaviranomaiset tarkisti jokaisen rajan ylittajan laukun/repun/kantamuksen perusteellisesti. Jokainen rinkan osio tarkistettiin, jokainen pikku nyytti avattiin ja jokainen vaatekappale levitettiin eli koko sisalto ulos ja takaisin sisaan. Hyva, etta La Pazissa olin jarjestanyt rinkan uudelleen ja hyva kun sain tehda sen nyt taas. Tuntien jalkeen matka jatkui ja suuntana oli Salta jossa viettaisin muutaman paivan.

Salta on atmosfaarinen kaupunki monine kolonialistisine rakennuksineen ja puisto-/torialueineen seka siella on etelaisen pallonpuoliskon suurin uima-allas joka todellakin piti nahda ja on tittelinsa ansainnut eli allas on massiivinen! Pieni jarvi keskella leirinta aluetta. Hulluutta. Saltaan paastyamme kamat kuntoon ja syomaan Bife de Chorizoa ja juomaan paikallista viinia. Taivaallista! (kuvassa alla vuoden -77 viinipulloja Mendozan viinitiloilla)


Tiistaina suuntasin Salta Rafting nimisen yhtion leirinta alueelle kahden tunnin paahan Saltasta silla olin ajatellut tehda keskiviikkona Zipliningia aka Flying Foxia (ihmiset jotka on kaynyt Uudessa Seelannissa tunnistaa tosta nimesta varmaan paremmin). Eli vaijerin varassa korkeuksissa kiidetaan lujaa. Pisin setti olisi/on/oli 500 metria vuorelta toiselle. Paikalle saavuttuani teltta pystyyn ja nauttimaan luonnosta. Illalla oli perus argentiinalainen barbeque eli lihaa, lihaa, lihaa ja taas vahan lihaa. Toki, viinia oli kans ;)

Keskiviikko 5.12. alkoi silla kun kaksi Uusi-Seelantilaista paatti tehda heidan oman paikallisen grilliplajayksen eli maahan monttu, monttu tuleen, hiilloksen paalle lihat, lihojen paalle lehdellisia oksia, oksien paalle markia riepuja, riepujen paalle maata ja paketti hautumaan paivaksi. Maittava ja lihallinen setti olisi valmis zipliningin jalkeen (alakuvissa ylarivissa ja vasemmalla alhaalla). Tolla ruualla on nimikin joka muistaakseni on hangy tai vastaava (alakuvissa oikealla alhaalla jatkat laittamassa riepujaan). Anyway, kaiken ton ihmettelyn jalkeen oli ziplingin vuoro. Yhdeksan linjaa, vauhtia 100 ja saakelin hauskaa mutta voimia vievaa hommaa! Tuli myos tehtya nayttava nurinkurinen X viimeiselle linjalla ;) Vauhdikkaan paivan jalkeen paasi syomaan kiivien tekemaa lihajuttua ja oh my mita settia!! Maukkaan ruokailun ja oluen jalkeen olin aivan voimaton jonka takia kommin telttaan klo 2000. IPod korville ja unille. Herasin tosin klo 2200 aivan saatanalliseen myrakkaan. Seuraavat 10 minuuttia olikin mielenkiintoista aikaa. Ensiksi naureskeltiin telttakaverissa sita ettei tarvinnut olla ulkona. Sitten telttabuddy totesi, etta sen puoli vuotaa vetta (ei englantilaiset osaa laittaa telttaa pystyyn) ja vaikka olin laittanut oman puolen teltasta kuosiin ja kirealle niin ei se hirveesti lohduta jos vetta tulee sisaan toiselta puolelta. Tosin en stressannut sen kummempia kun allani oli ilmalla taytettava makuualusta. Ulkona kuitenkin vetta tuli enemman ja mulle tuli siina kaikessa fiilistelyissa jumalaton vessahata. Siina sita sitten naureskellessa kiroilin, etta kait ulos pitaa menna ja telttabuddy vetisissa fiiliksissaan toivotteli hyvia tuokioita. Kun kaannyin teltan oviaukolle tunsin teltan pohjan olevan kuin vesisanky. Avasin teltan vetoketjun ja katselin kun buddyn uuden karheat Niken tossut kelluivat pois teltan laheisyydesta. Koomista katseltavaa! Vetta oli kivat 20 cm ja nousi kokoajan eli teltassa ei todellakaan pystyisi nukkumaan varsinkaan kun sinne sisalle nyt tulvi kokoajan vetta lisaa. Seuraavan 0,5 sekunnin aikana singahdin takaisin telttaan, kerroin tilanteen buddylle, nappasin kamat ja suuntasin laheiseen bussiin yoksi jossa oli oikein mukavaa yopya aamuun asti :)




Aamulla sai hihitella aluetta kohdellutta vedenpaisumusta. Sateen takia toki takaisin lahto vahan viivastyi kun bussi jai mutaan kiinni ja muutenkin teltat piti pesta laheisessa joessa.

Salta Raftingista oli suunta pieneen 12 000 asukkaan Cafayateen, jossa vierahti muutama paiva viinitiloja kierrellessa ja niiden tuotteita maistellessa. Kaupunki sinansa oli mukavan pieni, idyllinen ja chilli viinikyla jossa viinikellarit on auki kaikille ;) Cafayatessa tuli myos juotua Suomen itsenaisyyspaivan kunniaksi yhta alueen parhaimmista viineista ja ah! mita se tekikaan ihmiselle!! (Ylakuvassa Antti bodegan oviaukolla ja alakuvassa Antti maistelee tuotteita)


Cafayatesta suuntana oli Cordoba, jonne matkatessa yovyin yhden yon Catamarcassa. Cordoba on Argentiinan toiseksi suurin kaupunki joka on myos suuri opiskelija kaupunki. Cordobassa kaytiin porukalla syomassa argentiinalaisessa buffetissa jossa oli kevyt viiden metrin pihvi tiski, josta sai ihan mita vaan lihaan liittyvaa. Toki paikassa oli myos sushia, muuta meren elavaa, salaattia eri olomuodoissa, jalkiruokatiski, kiinalaista eli kaikkee! Ravintolassa sait myos valita oman maaran pastaa purkeista, ojensit annoksen pastatiskin mammalle joka sitten valmisti mieleisen annoksesi siina edessa. Jalkkariksi pannukakkua ja taas sai ihmetella kun kokit pyoritteli ilmassa rommilla liekitettya ja karamellisoitua omenapannaria. Komeaa ja vaan nelja euroa koko setti. Cordobassa tuli nautittua sivistyksen tuomista elokuvista ja ostoskeskuksista.


Cordobasta suuntasin Mendozaan eli takaisin viinitiloille silla Mendozan alue tuottaa 70 % Argentiinan viineista! (alakuvassa oikealla viinit kypsymassa tynnyreissa) Kolme paivaa hurahti mukavasti. Ei voi muuta sanoa kuin, etta paikalliset viinit (varsinkin luomuviinit!) on/oli aivan loistavia! ;) Tuli myos kaytya suklaatehtaassa joka teki, tottakai, suklaata mutta myos jumalaisen makusia suklaalikooreja! (kuvassa ylla)



Mendozasta suunta olikin muutamaksi paivaksi Chile ja sen paakaupunki Santiago de Chile. Matkalla Chileen sai ihmetella Andien korkeinta vuorta Aconcagua (ylakuvassa oikealla Aconcagua Mendozan viinitilalta nahtyna) joka on maailman korkein vuori, heti Himalajan vuorien jalkeen. Santiago on/oli mukava kaupunki. Kauniit puistot ja kadut on piedetty hyvassa ja puhtaassa kunnossa seka Plaza de Armasin ympariston kavelykaduilla sai nauttia katuesiintyjia joista katu-oopperaa oli jaatava hetkeksi katsomaan silla se on musta aika outo valinta katuesiintymiseen. Hyvin parivaljakko siina oopperaa veteli. Tosin laheinen makki veti mun huomion kun sen tuomista nautinnoista ei hetkeen ole paassyt nauttimaan. Santiagossa aika sujahti nopeasti ja lauantaina 15.12. lensin Buenos Airesiin kun olin sopinut nakevani Teemun siella. Lento kokonaisuudessaan meni hyvin mutta vieressa istui about 175 kiloinen juopunut argentiinalainen mies joka fiilisteli kaytavan toisella puolella olevaa keski-ikaista kaunotarta. On se hianoo hommaa! :) Onneksi sain istua rauhassa ja nauttia Chilesta salakuljettamaani chilia ja koneen valipalaa.

Lake Titicaca, Peru to Potosi, Bolivia

Maanantai 19.11. aamuna bussiin ja kohti Punoa, kaupunkia joka sijaitsee Titicaca jarven rannalla. Matka kesti mukavat 12 tuntia ja Punoon paastyani painuin miltei valittomasti nukkumaan (bussissa istuminen valilla ei vaan ole mukavaa). Tiistaina olisi aikainen heratys kun retki jarvelle ja sen saarille Isla Taquilelle, jossa tulee nahtya paikallisen Quechua yhteison elamaa, ja Isla Amantanille, jossa yovymme paikallisessa perheessa. Paluumatkalla Punoon on viela pysahdys eraalla Uros saariston (kelluvat saaret) saarista. Koko jarvi on aika turistimeininkia ja tosta tripista tulikin maksettua USD 25.

Matka jarville ja satamaan alkoi tuktukilla?! Sinansa outo ratkaisu Perussa ja varsinkin siina ymparistossa. Mutta pakkohan se oli pistaa kaverit polkemaan kun kerran ollaan 3 821 metrissa. Satamassa ostin Amantani saaren isantaperheelle tuliaisiksi riisia, suolaa, sokeria ja makaronia. Matkanjarjestajat kehottivat saaressa yopyvia viemaan tuliasia silla ihmiset saarella ovat todella koyhia. Ostosten jalkeen veneeseen ja kolmen tunnin matkalle kohti Isla Taquilea (kuvassa ylla farmari Isla Taquilella).




Isla Taquilen (ylakuvissa ylla kuvaa Taquilelta) elinkeino oli lahinna turismiin ja maanviljelyyn perustuvaa. Mukavaahan siella se muutama tunti oli ja tulipahan syotya aivan loistavaa paikallista taimenta. Isla Taquilen jalkeen alkoi muutaman tunnin venematka kohti Isla Amantania jonne paastyamme vastassa oli valiaikaisaiti (vasemmassa alakuvassa ylla sijaisaiti keittiossaan) iloisena. 20 minuutin kavelyn jalkeen saavuin Jamesin ja Danin (oikeassa alakuvassa ylla gringot ja aiti, James on kuvassa oikealla ja Dan vasemmalla) kanssa uuteen kotiimme. Uusioperheeseemme kuului 8 -vuotias poika, Bryan, isoveli (ika ??), isa ja aiti. Ehdimme olla kotonamme about 15 minuuttia kun aiti lahti nayttamaan meille kylaa. Kierroksen jalkeen kotiin ja paivalliselle joka syotiin uusiokotimme keittiossa. Paivalliseksi oli vihanneskeittoa jonka jalkeen aiti tarjoili perunaa ja juustoa. Jalkiruokajuomaksi oli paikallista teeta, namia. Paivallisen jalkeen isantavaki puki meidat paikallisiin asuihin ja vei laheiseen kylan kokoontumistilaan jossa kylan aidit, tadit ja neidot naytti kuinka paikallista tanssia tanssitaan. Mukavan lepposaa puuhaa ja tanssi oli lahinna huoneessa jouksentelua ympariinsa. Hupia kesti hieman yli tunnin jonka jalkeen kotiin nukkumaan silla aamulla olisi heratys 0600 ja lahto kohti Uros saaria, jotka noudattivat jarven muiden saarten mentaliteettia eli turismi on paaelinkeino. Pakko menna mukana jos haluaa nahda :) .. Kelluvat saaret oli mielenkiintoinen nahtavyys jonne kehityskin on rantautunut (vasemmassa alakuvassa kaislamaja ja aurinkopaneeli). Ihmiset tekevat saaret kaisloista ja niiden juurista seka juurien ymparilla olevasta maasta joka mahdollistaa niiden kellumisen. Saaria liikutetaan tarvittaessa paremmille vesille tai jos on uhka, etta saari osuu pohjaan silla silloin juuret saattavat juurtua uudelleen ja saaret jymahtavat paikalleen.



Keskiviikkona takaisin Punoon paastyamme menin paikallisen kiinalaisen kautta nukkumaan silla, keppaskappas, huomenna olisi aikainen lahto kohti La Pazia ja Boliviaa. Punosta La Paziin ei ole kuin noin 300 km matka mutta rajamuodollisuudet saattavat vieda aikaa ja La Paziin olisi kiva paasta valoisaan aikaan seka Bolivian puolella tie ei kuulemma ole maailman parhaassa kunnossa (uskon kuitenkin, etta Mongolian tieinfra vie voiton 10-0).

Torstaina rajalle ja ennen kuin paasee maasta pitaa vieda maahantulo kortti poliisille leimattavaksi jonka jalkeen vasta saa menna leimaamaan passi ja poistua maasta. No mutta eiko rajalla ollut samaan aikaan joku leirikoulu, 1 000 vanhusta ja muutama muu kummastelija seka lansimaalainen. Jono poliisille oli vajaat 100 metria ja tottakai kun rajalla ollaan niin ei siella kopissa ollut kuin yksi poliisi leimaamassa maahantulo kortteja. Puolentoista tunnin venailu poliisille jonka jalkeen puolentoista tunnin venailu passin leimaamiseen. Onneksi!! leirikoululaiset ja vanhukset olivat tulossa Boliviasta Peruun, joten Bolivian puolella ei ollut jonoa laisinkaan.

La Paziin paasin noin klo 1700 eli muutamaa tuntia ennen pimean tuloa. La Paz on maailman korkeimmalla oleva paakaupunki 3 636 metrissa. Kamat hotelliin ja pikaiselle kartoituskierrokselle lahiston alueille. Tulipahan kavelylla tormattya eraaseen israelilaiseen tyttoon joka oli samaan aikaan Galapagos saarilla. Takaisin hotelliin paastyani klo olikin jo lahemmas 2100, joten painelin nukkumaan kun aamulla olisi maailman vaarallisimman tien valloitus heti 0700 alkaen. The Death Roadin 64 kilometria pitka matka joka alkaa lumihuippuisten vuorien ymparoimana 4640 metrista ja paattyy viidakkoon 1 295 metriin eli pudotusta on 3 345 metria. Ensimmaiset 30 kilometria on uudella eli asfaltoidulla tiella jossa taysijousitetulla pyoralla sujahti helposti rekkojen ja muiden autojen ohi. Mieletonta! Asfaltti osuuden jalkeen alkoi vanha tie eli oikea Death Road. Tien leveys on parhaimmillaan 3,2 metria ja jos tielta ajaa ulos niin on noin 700 metrin pudotus, mukavaa hommaa siis tiedossa. Varsinkin kun ohjeena on, etta kurvit pitaa ajaa ulkokaaressa eli lahella pudotusta silla jos vastaan tulee auto niin se ajaa lahella seinamaa ja lujaa. Tie koostuu muutenkin tiukoista kurveista ja tie koostuu sorasta, hiekasta, oksista, lehmista, koirista, kanoista ja tottakai autoista. Porukka otettiin kasaan ennen vanhaa osuutta ja jaettiin kolmeen ryhmaan: nopeat (jotka menevat edella), keskinopeat (keskella) ja hitaat (perassa). Tottakai menin nopeaan ryhmaan. Maksimoidaan tunnelma! Varsinkin kun osuuden alku oli sumussa ja nakyvyys noin 10 metria. Valilla ryhman vetaja pysahtyi ja kertoi retkella kuolleista mika oli todella kannustavaa (kuvissa alla: Antti uudella tiella, sumuinen oikean Death Roadin alku, ryhmakuva eraalla mutkalla ja yleiskuvaa Death Roadista).




Vauhtia ja vaaratilanteita riitti varsinkin kun mulla puhkesi takarengas ennen erasta mutkaa mutta setti kokonaisuudessaan oli sanoin kuvaamatonta! Hupi maksoi USD 65 ja sisalsi pyoran, kyparan, liivin, housun ja kaikki snacksit/juomat/ruuat. Olisin voinut maksaa enemmankin, varsinkin nyt kun tietaa mitka fibat retki antaa. Takaisin La Pazissa oltiin 2030 ja oli pakko menna suoraan nukkumaan silla kuuden tunnin 64 kilometrin pyoraily imee voimat.

Lauantaina oli vuorossa La Paziin paremmin tutustuminen. Tein klo 0930:ksi treffit itavaltalaisen Nikkin, saksalaisen Carolinen ja englantilaisen Lauran kanssa jotka ajattelivat kavella keskustan perusnahtavyydet lapi aina San Pedron vankilasta La Pazin monille toreille muun muassa Witches Marketille.

San Pedron vankilasta sanotaan, etta vangit joutuvat itse ostamaan sellinsa (minka tottakai Bolivia hallitus kieltaa), vankilassa on oma lakinsa (minka vangit ovat tehneet) ja muutenkin olo on todella kurjat esimerkiksi vankien perheet lapsineen asuvat San Pedrossa. Kirja nimelta Marching Powder kertoo hyvin ko. vankilasta. Vankilaan voi saada vangin tekeman tourin jos kay tuuri tai jos huijaa (voihan siella olla oikeastikkin), etta vankilassa on perhetta.

San Pedron edustalle paastyamme mietimme kuinka ko. tourille paasisimme mutta paaportille (joka oli vain kalteroitu portti) paastyamme mieli muuttui kun naimme vankilan sisapihalle jossa kayskenteli hieman epamaaraisen nakoista ukkoa ja poikaa. Ehdimme seista portilla noin kaksi minuuttia kun joku mies toi Nikkille lapun (kuvassa alla vasemmalla). Lapun vankilasta jonka joku hollantilainen nimeltaan Sebastian lahetti. Lappu alkaa pahoittelulla ja tarinalla siita kuinka hollantilaisella ei ole perhetta ja ystavia jotka voisivat hanta auttaa, joten han haluaisi, etta antaisimme hanelle vahan rahaa selviytyakseen 10 vuoden tuomiostaan (Sebastian lahettaa varmaan lapun kaikille lansimaalaisille). Lapussa oli myos puhelin numero ja pakotimme Nikkin soittamaan siihen. Nikki soitti ja sai selville, etta kaveri oli salakuljettanut huumeita ja toureja tehdaan mutta meidan ei oman turvallisuuden takia kannata sinne menna seka jos haluamme antaa rahaa niin se pitaisi laittaa leivan sisaan ja antaa portilla. Haluttiin auttaa kaveria mutta kukaan ei halunnut antaa mitaan suoraan Sebastianille. 15 minuutin pahkailyn jalkeen todettiin, etta leipa taktiikka kuulostaa vanhanaikaselta mutta kaytetaan toista vanhanaikaista kikkaa. Rahaa rooki askiin ja mennaan vartijan juttusille joka veisi paketin kaverille. Nain ei ainakaan suoraan olla tekemisissa kun tavara vaihtaa omistajaa. Kikka onnistui hyvinkin ja Sebu oli iloinen seka me tehtiin, ehka, paivan hyva tyo.



San Pedron jalkeen suuntana La Pazin monet marketit joita on joka lahtoon. Lampuille, vaatteille, elektroniikalle, viinalle, noitatuotteille, kasitoille ja monelle muulle on omansa mutta vaate-, elektroniikka-, kasityo- seka noitamarketit (kuvassa ylla oikealla kuvaa noitatuotteista joihin lukeutuu muun muassa kuolleita laman poikasia, kaarmeita ja sammakoita) kiinnostivat joiden parissa menikin loppupaiva mukavasti. Hotellille paasin 2000 aikaan ja hetken ihmettelyn jalkeen nukkumaan silla aamulla olisi bussimatka Uyuniin ja Salar de Uyuniin.


Sunnuntain bussimatka moykkyisella hiekkatiella (kuvassa ylla) Uyuniin piti kestaa noin 12 tuntia aamu kuudesta ilta kuuteen Mutta! ensiksi hajosi bussin bensaletku jonka jalkeen kuski eksyi ja paadyimme iltasella 2000 aikaan jonnee pikkukylaan jossa kuski huomasi, etta bensaletku on katkennut uudestaan. Siina sitten hetken ihmettelyn jalkeen kuski palkaa 200 bolivianolla (vajaat 20 e) kylasta papan nayttamaan tieta Uyuniin suola-aavikon lapi joka on kuin labyrintti varsinkin pimean aikaan. Matka jatkui 2100 ja sai ihastella taysikuuta. Noin klo 2200 bussin takarengas puhkesi jolloin repesin nauramaan ihan tosissani. Nahtavasti Uyuniin ei vaan niin mennakkaan :P .. Vaiherikkaan illan paatteeksi saavuin Uyuniin yolla 0130 seitseman ja puoli tuntia oletettua myohemmin. Hotelliin ja unille kun kerran aamulla olisi tarkoitus lahtea 1030 ihmettelemaan Salar de Uyunia eli Uyunin suola-aavikkoa, joka aikoinaan oli 180 metria syva jarvi/meri joka kuivui 10 000 miljoonaa vuotta sitten ja nykyaan on 12 000 neliokilometria suuri suola-aavikko. Uyunissa selvisi myos, etta Sucreen mulla ei ole asiaa kun siella on taysi anarkia paalla. Muutama siviili oli tappanut muutaman poliisin jonka seuraksesta poliisit kokonaisuudessaan ovat vetaytyneet ja kylla myos vankiloista. Eli vangit ovat lahteneet liikkeelle ja aiheuttaneet muiden ohella toimintaa. Ei kiva, joten Uyunin jalkeen on suunnattava Potosiin ja sielta sitten Argentinaan.


Maanantai aamuna 1030 tourin kaverit tulivat hakemaan nelivedoillaan hotellilta ja ensiksi suunnattiin junien hautuumaalle jossa sai ihmetella ruostuneita 1800 ja 1900 -luvun vetureita (kuvassa ylla). Hautuumaalta suunta Salar de Uyunin "Fish Islandille" joka itseasiassa on "Fishermans Islands" ja oikea kalasaari sijaitsee sivuummalla. Fish Island on noin 100 kilometria Uyunista ja keskella Salar de Uyunia. Syy Fish Islandin vierailulle on se, etta ainoastaan silla saarella kasvaa kaktuksia (alakuvissa alla oikealla kuvaa saarelta) jotka kasvavat 1 cm vuodessa ja joista osa on noin 10 metria korkeita. Eli vanhoja kaktuksia tiedossa. Matka "saarelle" oli komeata. Valkoista suolaa silman kantamattomiin (alakuvissa alla vasemmalla) ja samalla tuli koettua kangastus efekti. Kunnon heijastuksia! Kaunista!! Kalasaaren ja kaiken sen ihmettelyn jalkeen suuntana oli aavikon laidalla oleva hostelli jossa yopyisimme. Aamulla klo 0430 ylos ja 0500 takaisin aavikolle kokemaan auringon nousu jota ei, kuten ei montaa muutakaan asiaa reissussa, voi kuvailla! Olisin voinut viettaa siina hetkessa helposti tunteja mutta harmikseni se hetki oli muutamassa minuutissa ohi. Auringon nousun jalkeen suuntana oli Tunupa tulivuori jossa tuli tehtya kevyt tunnin hike tulivuoren puoleen valiin. Tulivuorelta naki suola-aavikkon korkeuksista. Olisi voinut luulla, etta on pilvien ylapuolella kun edessa kaikesta siita valkoisesta pilkisti vuoren huippuja, hassua. Tunupa tulivuorella (alakuvissa ylla) tuli myos kaytya katsomassa erasta luolaa jossa on alkuperais vaeston muumioita.




Tunupalta suunta takaisin Uyuniin ja matkalla tuli otettua valokuvia (kuvissa alla Antti syo ihmisia ja kuva heijastuksesta). Salar de Uyuni on siita mukava paikka ottaa kuvia kun siella ei ole perspektiivia, joten esimerkiksi mina soin kadelta ihmisia, ratsastin kumihevosella, kavelin Tobleronen kuoriin, hyppaan paistinpannuun ja skeittaan leluskeitilla. Paluumatkalla tuli myos kaytya suolatehtaalla.



Keskiviikkona olikin bussimatka Potosiin Sucren sijaan. Potosi sijaitsee 4 070 metrissa, joten korkeuksissa olo jatkuu. Kaupunki on myos kokoluokaltaan ainoa maailmassa siina korkeudessa. Potosi tunnetaan kaivoksistaan ja niiden kurjista oloista jotka on edelleen noin 1900 -luvun alun tasolla, joten torstaina onkin tarkoitus perehtya yhteen Potosin kaivoksista. Kaupunki oli aikoinaan Etela Amerikan rikkain kaupunki runsaasta hopeakaivosten takia mutta nykyaan hopea on melkein ehtynyt ja kaivoksista louhitaan sinkkia, tinaa ja lyijya.

Torstaina kypara paahan, haalarit paalle ja dynamiitti ostoksille. Ennen kaivoksiin sukeltamista opas nayttaa kuinka dynamiitilla rajaytetaan ja me oltiin ostettu taytekakku ja iiiso kurpitsa jotka ajateltiin levittaa pitkin vuoren rinnetta. Ennen kaivoksille menoa opas pysaytti pikkubussinsa mainareiden torille josta kaivosmiehet ostavat tarpeitaan. Torilla myydaan dynamiittia, filtteroimatonta tupakkaa, 96 prosentista alkoholia ja kokalehtia. Noilla kaivosmies parjaa kaivoksissaan. Ja kylla alkoholi menee tyolaisten omaan tarpeeseen ja se juodaan raakana kun kerran vuori antaa puhdasta mineraalia niin sen takia juodaan puhdasta alkoholia. Vuoren ulkopuolella viinaan voi sekoittaa jotain muuta ainetta jos tekee mieli.


Dynamiitti kakkuun ja kurpitsaan, 1.5 minuutin sytytyslanka tulille ja juoksulla pois! Tarkkailualueelta noin 50 metrin paasta oli naurussa pidattelmista kun kurpitsan mehut ja kakku lensi paallemme. Tasta oli hyva aloittaa kaivos tour. Kaivoksissa oli uskomattoman ahdasta ja kuuma. Valilla maan ja katon korkeusero oli 70 cm luokkaa ja hikea seka polya oli joka paikassa. Selka ja keuhkot tykkaa! Kuului kumeita rajahdyksia ja kaukaista kilketta kun kaivosmiehet tekivat tyotaan jota tehdaan kasin. Kokalehdet poskissa, joita voi olla parhaimmillaan 200 kappaletta kerralla, miehet painavat pitkaa paivaa 50 - 250 boliviaanon paivapalkalla. Kaivoksissa kuolee noin kaksi ihmista joka viikko erilaisissa onnettomuuksissa. Kavimme myos katsomassa kaivosmiesten omaa pyhimysta, Tioa. Hahmo nayttaa paholaiselta ja kaiketi sita se kai kuvastaakin kun vuoren ulkopuolella on katolinen meno ja syvalla vuoren uumenissa kait sitten helvetti tai vastaava.

Loppupaiva Potosissa menikin toreja kierrellessa ja blogin parissa. Huomenna on tarkoitus aloittaa matka kohti Argentiinaa ja Saltaa.

(kuvassa alla Antti ja auringon nousu Salar de Uyunissa)